Yhä useammat julkisuuden henkilöt valittavat median ajojahdista. Erikoista on se, että suuri osa näistä valittajista on ihmisiä, jotka ovat täysin vapaaehtoisesti hakeutuneet julkisuuteen. Jari Sarasvuo on viimeisen vuoden ajan keskittynyt messuamaan bisnesjargonin sijaan median huonosta käytöksestä. Viimeisin Sarasvuon veto oli syyttää mediaa yrityksensä Trainer´s Housen romahtaneesta tuloksesta. Samoihin aikoihin iltapäivälehdissä käytiin pienoinen debatti X-Factor -juontaja Renne Korppilan skinhead-kytköksistä. Korppilan mielestä siinä ei ole mitään arveluttavaa, että hän soittaa bändissä, joka mitenkään skinheadismiaan selventämättä ja tarkentamatta ilmoittautuu kyseisen aatteen kannattajaksi. Samalla kun Jari syytti toimittajia talousahdingostaan, ihmetteli Renne, miten ihmeessä häntä voidaan pitää skinheadina, koska hän soittaa skinhead-yhtyeessä.
Vanha sananlasku ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, pitää tässä yhteydessä paikkansa erinomaisesti. Samoin viisaus, jossa muistutetaan, että sen eestään löytää, minkä taakseen jättää. Jari Sarasvuo on esiintynyt aktiivisesti mediassa 80-luvulta lähtien. Hän on täysin vapaaehtoisesti ollut esimerkiksi Diilin keulahahmo. Entisenä toimittajana Jarin luulisi tietävän, miten ärsyttäviä toimittajat ovat. He ovat uteliaita suupaltteja, jotka elävät tietojen hankkimisella ja levittämisellä. Heidän toimenkuvaansa kuuluu pohtia yritysten kehitystä talousjulkaisuissa ja räksyttää julkkisten ihmissuhteista roskalehdissä. Jos Jari Sarasvuo ei pidä mediasta, hänen ei pitäisi vastata haastattelupyyntöihin ja esiintyä Diilin kaltaisissa ohjelmissa.
Renne Korppilan reaktio taas on esimerkki huonosta julkisuudenhallinnasta. Kun ihminen lähtee ammattiin, johon julkisuus kuuluu, hänen on mietittävä myös siviilielämäänsä. Se on ikävää ja raakaa, mutta totta. Jos ihminen jatkaa skinhead-bändissä laulamista aloitettuaan työt radiojuontajana ja tv-tuomarina, hänen on turha ihmetellä median reaktioita. Rennen pointti lienee ollut se, että hän diggailee vanhanajan skinhead-kulttuuria. Kyseinen alakulttuuri syntyi Briteissä 60-luvulla. Aluksi kaljuja maiharipoikia ei kiinnostanut ulkomaalaisten hakkaaminen, vaan pubeissa hengailu kavereiden kanssa. Alkuperäiset skinit jopa hengailivat Britteihin muuttaneiden jamaikalaisten kanssa ja kuuntelivat ska- ja reggae-pohjaista musiikkia. Tällä skinhead-kulttuurilla on Joensuun nahkapäiden kanssa yhtä paljon tekemistä kuin Lordin huumorihevillä ja saatananpalvonnalla.
Korppila yritti tuoda tätä eroa esille medialle antamissaan kommenteissa. The Wrongdoersin Myspace-sivulla asiaa ei sen sijaan selitellä sen kummemmin. Suomen leijonasta, nyrkeistä ja sinivalkoisesta värityksestä koostuva kuvitus ohjaa ajatukset Joensuuhun 60-luvun Brittilän sijaan. Jos The Wrongdoers ei todellakaan ole rasistinen ja väkivaltainen bändi, pitäisi tämän tulla selväksi myös bändin sivuilla. On naivia ajatella, että julkisuudessa työskentely ja skinhead-bändissä soittaminen eivät voisi olla riskialtis yhdistelmä. Vielä naivimpaa on luoda bändille imago, joka ei pura skinheadismiin automaattisesti liitettyjä ajatuksia rasismista.
Media voi todellakin saada pahaa aikaan. Toimittajat eivät kuitenkaan ole aina syypäitä. Sähköinen media on kaikille vapaa temmellyskenttä, mikä tekee siitä vaarallisen välineen. Ajattelematon Facebook-päivitys tai ronskilla huumorilla höystetty sähköpostiviesti voivat nostattaa kohun, joka tuhoaa ihmisen uran ja yksityiselämän. Tällöin vahingosta voi syyttää vain omaa tyhmyyttään. Näkyvin esimerkki tästä on naisten ulokkeita auton kaariin vertaillut audimies Esko Kiesi. Ennen seuraavan viestin näpyttelyä kannattaa nukkua yön yli ja miettiä, kannattaako avata suutaan. Esimerkiksi Matti Vanhanen voisi laittaa tämän vinkin korvansa taakse ennen syöksymistään netin treffipalstoille ja blogiinsa. Vielä useamman henkilön kannattaisi miettiä myös sitä, onko julkisuuteen hakeutuminen hyvä idea. Kiinnitellessään rakkausviestejä Espoon lenkkipolkujen varrelle Jari Sarasvuon kannattaisi olla vastaamatta puhelimeen, kun toimittaja soittaa. Tätä käyttäytymismallia tulee noudattaa tunnollisesti niin kauan, kunnes media ei ole enää kiinnostunut sinusta.
Mediasta ei valitettavasti voi poimia vain itselleen mieluisia asioita. Toivon, että media ei koskaan ala toimia tällä tavalla, vaan mainostoimistojen ja tiedotusvälineiden välinen ero säilyy selvänä. Jos toimittajat kirjoittaisivat vain asioista, jotka miellyttävät juttujen kohteita, olisivat monet rikokset, eettisesti arveluttavat asiat ja ristiriidat jääneet paljastumatta. Sellaisetkin pikku keissit kuin Watergate, Wincapita ja lukuisat sotarikokset.



