Sinkun päiväkirja – jouduin taipumaan, hyvästi!

Rakas päiväkirja…
Nyt on tullut aika sanoa sinulle ja lukijoillesi hyvästi. Kävimme juuri eilen katsomassa lääkärin kanssa yhteistä asuntoa, jonne me muutamme parin kuukauden päästä. Näin tämä itseään ikisinkuksi luullut nainen vaan joutuu taipumaan tosi rakkauden edessä. Ja hyvältä tuntuu!
Minua ei ole kertaakaan ahdistanut ajatus siitä, etten enää ikinä olisi kenenkään toisen ihmisen kanssa. Päinvastoin. Ajatuksiini on pikkuhiljaa hiipinyt haavekuvat perheestä; muutamasta mukulasta, kauniista kodista ja rakastavasta aviomiehestä. Tämä muutos ajatusmaailmassani on tapahtunut aivan yhtäkkiä. Joitakin merkkejä on toki ollut näkyvissä. Aikaisemmin olen suurin piirtein yökännyt, kun olen nähnyt onnellisen pariskunnan työntelevän rattaita. Eräänä päivänä kuitenkin havahduin siihen, että olin jäänyt tuijottamaan typerän haaveileva ilme naamallani parin kuukauden ikäistä tyttövauvaa, jota isä kantoi kantoliinassa. Hesarin hääosion olen aikaisemmin hypännyt vauhdilla ylitse, mutta nykyisin tutkailen kuvia haaveillen unelmani hääpuvusta ja miettien, miten saisin lääkärin puhuttua ympäri siihen, että hän suostuisi ottamaan minun sukunimeni (koska minulla on paljon hienompi ja erikoisempi nimi).
Eilen ostin vinon pinon sisustuslehtiä ja tutkailimme niitä innoissamme yhdessä lääkärin kanssa. Makumme eivät käy kovinkaan yksiin, sillä rakastan kaikkea romanttista ja lääkäri on pelkistettyjen linjojen mies. Mutta uskon, että kompromisseja tekemällä saamme sisustettua unelmiemme kodin.
Urheilija soitti taas eräänä yönä, mutta harmikseni en ennättänyt vastaamaan. Olin nauttinut muutaman lasillisen ja vietimme tyttökavereideni kanssa iltaa kaverini asunnolla. Räpelsin juuri kaiutinta päälle, mutta hienomotoriikan ollessa hieman häiriintyneessä tilassa, toimitus kesti ja Urheilija ehti lopettaa puhelun. Eikä hän enää vastannut, kun yritin soittaa hänelle takaisin. Mikä raukka! Meillä olisi ollut varmasti hauskaa hänen kustannuksellaan!
Sain juuri ylennyksen töissä, joten elämä ei voisi hymyillä yhtään enempää. Tunnen itseni onnellisemmaksi kuin koskaan. Sinkkuelämässä oli tietty oma viehätyksensä, enkä kadu mitään sinä aikana koettuja asioita. Olenpahan ainakin saanut elää. Ja on jotakin, mitä muistella sitten vanhana kiikkustuolissa hykerrellen. En edes osaa sanoa, että minua harmittaisi mikään kokematta jäänyt. Ehkä olisin voinut muutaman kerran venyttää jatkoja pidemmäksi ja hieman höllentää kriteerejäni miesten suhteen, mutta toisaalta olen ylpeä siitä, että useimmiten järki on ollut mukana touhuissani (ainakin omasta mielestäni, äitini esimerkiksi voisi olla toista mieltä, jos tietäisi.) Yhtä kuumaa jääkiekkoilijaa olisin kyllä voinut panna eräillä jatkoilla, mutta minua esti ajatus siitä, etten alentuisi pelleilemään sellaisen miehen kanssa, jonka perään niin monet naiset kuolaavat. Ja sitä paitsi jääkiekkoilijat ovat jääkiekkoilijoita.
Myös ryhmäseksiä siten, että naisia olisi ollut mukana, olisin myös voinut kokeilla. Katsoin juuri yhtenä päivänä pornoa netistä ja totesin, että naisten välinen seksi jollakin tapaa kiihottaa minua, vaikken ole koskaan tuntenut ketään naista kohtaan minkäänlaista seksuaalista vetovoimaa. Naisvartalo on kuitenkin kaunis ja yleensä parhaimman näköiset naiset pornoteollisuudessa esiintyvät lesboseksissä. Mutta jotakin on jätettävä myös mielikuvituksen varaan…
Nyt täytyy lopetella ja kääntää uusi sivu elämässäni. Lääkäri on tulossa pian ja minun täytyy valmistautua iltaan. Olemme menossa oopperaan ja sen jälkeen syömään johonkin hienoon ravintolaan (lääkäri ei suostunut paljastamaan, mihin). Elämä on ihanaa! Sekä sinkkuna että varattuna!