Kasinorakastajan blogi: Mitäpä jos valtio myisi Veikkauksen?

Muistan vanhan luokanopettajani joskus todenneen, että raha ei kasva puussa. Nykyään jo nelosluokkalaisilta varmaan odotetaan kattavaa talousosaamista, jota ei toisaalta ole Suomessa vaadittu koskaan liikaa poliittisilta päättäjiltä.

Tiettyjä asioita ei perinteisesti ole haluttu isommin sohia. Edunsaajia on haluttu miellyttää, ja kaikenlaisia monopoleja on puolustettu mitä erikoisimmilla argumenteilla.

Suomessa on totuttu ajattelemaan Veikkausta lähes luonnonlakina. Se on aina ollut iholla. Se näkyy medioissa, kioskeilla ja valtion budjetissa. Siksi ajatus Veikkauksen myymisestä voi kuulostaa monelle oudolta, jopa pyhäinhäväistykseltä.

On aika nostaa kissa pöydälle

Kysymys siitä, pitäisikö Veikkaus myydä, on ajankohtaisempi kuin ikinä. Rahapelijärjestelmä muuttuu heinäkuussa 2027, kun Veikkauksen yksinoikeus digitaalisessa vedonlyönnissä ja nettikasinopeleissä päättyy. Markkina avautuu lisenssiyhtiöille, ja Veikkaus joutuu kilpailemaan samoista asiakkaista kansainvälisten rahapelijättien kanssa.

Veikkaus ei ole pian siis enää se entisenlainen monopoli, vaan valtion omistama rahapeliyhtiö osittain kilpailullisessa markkinassa. Tässä kohtaa kysymys kuuluu: miksi valtion pitäisi edelleen omistaa se?

Rahapelipolitiikan rinnalla pitäisi puhua myös talouspolitiikasta. Suomi on velkaantunut vuosien saatossa siinä määrin, että jollei talouskasvua nähdä vielä tänä vuonna isosti, myös seuraavalla hallituskaudella edessä on miljardiluokan sopeutustarve.

Jokainen valtaa havitteleva puolue joutuu ennemmin tai myöhemmin vastaamaan kysymykseen siitä, mistä rahat otetaan. Leikataanko lisää palveluista, kiristetäänkö veroja vai myydäänkö kenties omaisuutta?

Veikkaus on tässä keskustelussa poikkeuksellinen kohde, koska se voisi parhaimmillaan tuoda valtiolle yhdellä päätöksellä ja kohtuullisen nopeasti miljardiluokan potin.

Julkisessa keskustelussa Veikkauksen arvoksi on arvioitu karkeasti noin 4,5 miljardia euroa. Se ei tietenkään tarkoita, että ostaja automaattisesti maksaisi juuri sen verran, mutta mittaluokka kertoo olennaisen. Puhutaan summasta, joka olisi suomalaisessa taloushistoriassa poikkeuksellisen suuri ja nopea omaisuuserien realisointi.

Kuulut Caruna-kaupat jäisivät rahassa mitattuna kauas taakse. Erona olisi myös se, että elintärkeän infrastruktuurin myymisen sijaan Veikkauksen kohdalla myytäisiin vain pahasti vuotava ja ennen kaikkea eettisesti arveluttava rahapeliyhtiö.

Miksi tämänkin pitää olla niin vaikeaa?

Tästä aiheesta puhutaan yllättävän vähän. Yksi syy on varmasti se, että päteviä puhujia on varmaan vieläkin vähemmän kuin niitä, joiden mielestä Veikkaus on paitsi pyhä, myös tärkeä ja merkityksellinen.

Toinen syy on sitten se, että Veikkaus ei ole ihan tavallinen yhtiö. Se kantaa mukanaan vuosikymmenten poliittista, moraalista ja kulttuurista painolastia. Veikkaus ei ole ollut vain rahapeliyhtiö, vaan instituution asemassa oleva järjestelmä, jonka kautta on rahoitettu urheilua, kulttuuria, tiedettä, nuorisotyötä ja järjestöjä. Juuri siksi sen myymistä ei voi käsitellä kuin mitä tahansa valtionyhtiökauppaa.

Samalla juuri tämä poikkeuksellisuus tekee keskustelusta tarpeellisen. Veikkauksen tuotot on jo siirretty osaksi valtion yleiskatteellista budjettia, ja vanha edunsaajaperustelu on menettänyt suuren osan voimastaan. Veikkaus ei ole enää samalla tavalla ”hyväntekeväisyyden kone”, jonka tuotot korvamerkitään näkyvästi yhteisiin kohteisiin.

Juurikin niihin kohteisiin, joita ei ole koskaan tarvinnut perustella kenellekään, ja rahaa on viskottu minne sattuu. Veikkaus on yhä selvemmin valtion omistama rahapeliyhtiö, joka tuottaa rahaa valtion kassaan häviävien pelaajien tappioista. Kun kerran näin on, miksi tällaista yhtiötä ei voisi myydä?

Lisenssisysteemiin siirryttäessä Veikkaukselle jää edelleen myös ensi vuoden jälkeen yksinoikeus esimerkiksi lottopeleihin, raaputusarpoihin ja fyysisiin peliautomaatteihin. Samalla vedonlyönti ja nettipelit avautuvat kilpailulle. Tämä tarkoittaa, että valtio voisi periaatteessa pitää itsellään yhden osan Veikkauksesta ja myydä toisen.

Juuri tässä voisi olla realistisin malli. Valtio voisi säilyttää kontrollin lottopeleihin ja fyysisiin automaatteihin liittyvässä yksinoikeustoiminnassa, mutta myydä tai listata kilpailullisessa markkinassa toimivan digitaalisen rahapeliliiketoiminnan. Silloin yhteiskunnallisesti herkempi osa jäisi valtion ohjaukseen, mutta kaupallisesti kilpaileva osa saisi omistajan, jolla olisi paremmat edellytykset toimia kansainvälisessä iGaming-kilpailussa.

Tässä olisi myös moraalinen logiikka. Jos valtio perustelee omistustaan pelihaittojen hallinnalla, miksi sen pitäisi omistaa kilpaillulla markkinalla toimiva nettikasino- ja vedonlyöntiyhtiö? Jos taas perustelu on raha, silloin asiasta pitäisi puhua rehellisesti rahana eikä vastuullisuuspuheen takaa.

Kuka laittaisi ostohousut jalkaan ja miksi?

Veikkauksen mahdollinen myynti ei kuitenkaan ole yksinkertainen operaatio. Ostajalle Veikkaus olisi kiinnostava, koska sillä on vahva brändi, valtava tunnettuus, teknologiaa, dataa ja noin 2,6 miljoonaa rekisteröitynyttä asiakasta. Se on suomalaisessa mittakaavassa poikkeuksellisen houkutteleva asiakaskanta. Riittääkö tällainen paketti kuitenkaan miljardihintalappuun?

Kansainväliset rahapeliyhtiöt eivät tee investointeja nostalgian takia. Ne katsovat markkinaosuutta, katetta, kasvunäkymiä, regulaatioriskejä, verotusta ja sitä, kuinka paljon asiakkaista on aidosti kaupallisesti arvokkaita kilpailullisessa ympäristössä.

Veikkauksella on valtava asiakaskanta, mutta läheskään kaikki rekisteröityneet asiakkaat eivät ole aktiivisia nettikasino- tai vedonlyöntiasiakkaita. Lisäksi tuleva suomalainen lisenssimarkkina ei ole mikään villi länsi, vaan vahvasti säännelty ympäristö.

Realistisia ostajia voisivat olla isot kansainväliset rahapelikonsernit, pääomasijoittajat tai näiden yhdistelmät. Toinen vaihtoehto olisi listautuminen pörssiin, jolloin valtio voisi myydä osan omistuksestaan ja säilyttää määräysvallan. Tämä voisi olla poliittisesti helpompi ratkaisu kuin koko yhtiön myyminen ulkomaiselle ostajalle.

Polttavissa kysymyksissä Suomessa on yleensä kohdistettu katse länteen. Ruotsin esimerkki tekee aiheesta kiinnostavan. Ruotsi avasi rahapelimarkkinansa kilpailulle jo vuonna 2019, mutta Svenska Spel jäi valtion omistukseen.

Tämä on yksi mahdollinen tulevaisuus myös Suomelle: valtio säilyttää yhtiön, eriyttää liiketoiminnot ja antaa sen kilpailla lisenssimarkkinassa muiden rinnalla. Mutta se ei poista peruskysymystä. Jos kilpailu on hyväksytty, miksi valtion pitää olla yksi kilpailijoista? Onko osaamista kilpailuun ylipäänsä? Veikkaus ei ole koskaan joutunut kilpailemaan kenenkään kanssa yhtään mistään, vaikka sen olisi toki niin kannattanut toimia.

Valtion omistukselle voi toki esittää perusteluja. Veikkaus voisi olla jatkossa jonkinlainen kansallinen vastavoima ulkomaisille operaattoreille. Se voisi ylläpitää vaaditun tason ylittäviä vastuullisuusstandardeja. Se voisi tuottaa tasaista kassavirtaa valtiolle myös tulevaisuudessa. Ongelma on toki se, että valtaosa netissä pelaavista pelaa tänäänkin rahojaan kansainvälisille konserneille, koska ne ovat parempia ja ennen kaikkea viihdyttävämpiä kaikessa.

Perusteluja myyntiä vastaan voi keksiä vaikka millä mitalla, jos mielikuvitusta riittää. Asia on kuitenkin niin, että jos valtio voi kerätä lisenssimaksuja, arpajaisveroa ja yhteisöveroa myös yksityisiltä operaattoreilta, sen ei välttämättä tarvitse itse omistaa rahapeliyhtiötä saadakseen tuloja. Voisiko peräti ajatella, että valtio voi valvoa markkinaa uskottavammin, jos se ei ole samaan aikaan sekä sääntelijä että ison markkinatoimijan omistaja?

Niin kauan kuin valtio omistaa Veikkauksen, se hyötyy suoraan siitä, että suomalaiset häviävät rahaa. Samalla valtio sanoo pyrkivänsä vähentämään rahapelihaittoja. Tämä ristiriita on ollut olemassa toki hyvin pitkään mahtavan monopolisysteemin aikana. Kun markkina avataan kilpailulle, Veikkauksen erityisasema ei enää perustu samalla tavalla monopolin haittoja vähentävään ideaan. Se alkaa muistuttaa tavallista valtion omistamaa rahapelikonsernia, jonka kasvu perustuu kansalaisten tappioihin.

Naftaliinista kärkihankkeiden pinoon mukaan

Mielestäni Veikkauksen myynti pitäisi nostaa seuraavan hallituskauden suurten talouspoliittisten kysymysten joukkoon.

Ei siksi, että myynti olisi automaattisesti oikea ratkaisu. Suomen velkaongelma ei katoa, vaikka Veikkaus katoaisi valtion käsistä. Yksi omaisuuskauppa ei poistaisi myöskään tarvetta tehdä kaikkia muita vaikeita talouspoliittisia päätöksiä. Näin suuren ja moraalisesti ristiriitaisen omaisuuden omistamista ei kuitenkaan mielestäni voi enää perustella vanhoilla monopoliajan lauseilla.

Koska ollaan Suomessa, on mahdollista, että ajatus Veikkauksen myymisestä on poliittisesti liian vaikea. Mutta yksi asia on selvä: keskustelua ei voi enää väistää sillä perusteella, että Veikkaus on aina ollut valtion hoteissa. Viimeistään ensi vuonna on täysin perusteltua kysyä, miksi juuri valtion pitäisi olla pelipöydissä mukana jakamassa kortteja?

Jos valtio ei omista Alkoa, Finnairia tai Fortumia siksi, että kansalaisten pitäisi kuluttaa enemmän alkoholia, lentolippuja tai sähköä, miksi valtio omistaa yhtiön, jonka tuotot syntyvät kansalaisten rahapelihäviöistä?

Joel Karhu

PS. vastaan sisällöstä Kasinoranking.comissa. KasinoRanking on aina ajan tasalla oleva kasinovertailusivusto. Sieltä löydät parhaat ilmaiskierrokset, bonukset ja arvostelut.