Itä-Suomessa kaapattiin vauva, joka onneksi löydettiin elossa läheisestä lumihangesta. Tätä postausta kirjoittaessani tapauksen tutkinta on vielä kesken. Tuoreen tiedon mukaan yksi sieppauksesta epäilty on murrosikäinen nuori. Oli tekijä kuka tahansa, tapaus sai sydämen pongahtamaan monen äidin ja isän kurkkuun. Lastaan ei näköjään uskalla enää jättää ulos päiväunille tässäkään lintukodossa. Kaukana ovat ne ajat, kun tarvitsi vain huikata naapurille, että katsotko hieman meidän Matin ja Maijan perään ja penskat juoksentelivat pitkin pihoja avaimet kaulanarussa. Nyt naapuriin ei voi enää luottaa, sillä hän on potentiaalinen sieppaaja, murhaaja tai pedofiili.
Väkivalta ei ole uusi ilmiö. Silmittömien väkivaltarikosten aalto pyyhki Suomen yli jo 1950- ja 60-luvuilla, jolloin selviteltiin Kyllikki Saaren, Tulilahden ja Bodom-järven mysteereitä. Aivan uutta suomalaisessa väkivallassa näyttäisi olevan näytöksellisyys ja dramaattisuus. Ihmiset eivät tee enää veritekoja impulssien ajamina. Viime vuosien koulusurmat, nuorisoväkivalta ja Myyrmannin pommi-isku osoittavat, että teoille halutaan mahdollisimman paljon yleisöä. Massasurmaaja suunnittelee iskunsa etukäteen, jättää jalanjälkiä internetiin ja iskee mahdollisimman julkisella paikalla keskellä päivää. Perijättärien kidnappaukset, vuorivillalla päällystetyt kidutuskammiot ja sieppaukset eivät ole enää vain amerikkalaisten poliisisarjojen kuvastoa. Ne ovat osa suomalaista todellisuutta.
Jos viiden miljoonan ihmisen maassa tehdään kymmenen vuoden sisällä massiivinen pommi-isku, kaksi koulusurmaa ja kaksi sieppausta, pitäisi hälytyskellojen rämistä. Tapahtumat voisi jotenkin hyväksyä satojen miljoonien asukkaiden suurvaltiossa. Mutta Suomen kaltaisessa lilliputtimaassa tapahtumat eivät voi olla vain sattumaa. Ne heijastelevat jotain suurta, vastenmielistä ja vaarallista. Eikö nyt olisi jo korkea aika myöntää se, että Suomeen syntyminen ei ole lottovoitto. Sosiaaliturvasta ja maksuttomasta koulutuksesta huolimatta täällä voidaan hemmetin huonosti. Rohkenen väittää tavanneeni onnellisempia ihmisiä niissä Aasian maissa, joissa monen ihmisen ainoa koti on pahvilaatikko tai sanomalehti.
Asiat ovat Suomessa näennäisesti hyvin, mutta pinnan alla olemme itsekästä, veemäistä ja ilkeää kansaa. Avun tarjoaminen lähimmäiselle on aivan mahdotonta. Lohduttava käsi olkapäällä on seksuaalista häirintää. Sitä paitsi omastaan ei kannata jakaa liikaa muille, muutenhan naapuri saattaa porhaltaa ohi. Se jolla onnni on, se onnen kätkeköön ja sitä rataa. Positiivisuus on valheellista ja pinnallista hapatusta. Pessimisti ei pety. Suomalaisille nakutetaan Pisa-tilastoja lapsesta asti, ja poliitikot keskittyvät pohtimaan, miten meistä saataisiin puristettua vielä hiukkasen enemmän mehuja irti. Aidosta tekemisen ilosta kumpuava aktiivisuus tyrehtyy. Suomessa arvostetaan kärsimyksen ryydittämää säntillistä puurtamista, josta nautitaan korkeintaan eläkkeellä. Asenne on johtanut siihen, että entistä useampi valitsee passiivisuuden jo ennen kuin on edes yrittänyt tehdä mitään. Ihmiset purkavat luontaista energiaansa korkeintaan tukihakemusten täyttämiseen ja kanssaihmisten nälvimiseen. Monet nuoret pitävät suurimpana saavutuksenaan reality-ohjelmissa paneskelua. Ihmiset haluavat olla esillä suorastaan pornografisesti, mutta aito yhteisöllisyys ja läheisyys puuttuvat. BB-tähtien fanittaminen ja dissaaminen ei korvaa välittämistä ja turvallista väittelyä.
Suomalaisten paha olo on monisyinen ja ristiriitainen ilmiö. Olemme samanaikaisesti stressaantuneita, passiivisia ja syrjäytyneitä. Koko yhteiskunta kouluista työpaikkoihin ja virastoihin asti pitäisi nyt valjastaa tämän pahan olon purkamiseen. Sen sijaan päättäjät vierittävät kaiken vastuun taakkansa alla natisevalle mielenterveyssektorille. Myös mielenterveysongelmien hoito on rationalisoitu perin suomalaiseen tapaan: Kelan terapiatukea myönnetään vain niille, jotka ovat tarpeeksi sairaita, mutta kuitenkin sopivan terveitä. Toisin sanoen niihin ihmisiin panostetaan, joissa nähdään veroeurojen mahdollisuus. Työkyvyttömän ihmisen hoitaminen on turhaa, koska hän ei tuota mitään.
Vuosi sitten Matti Vanhanen keksi omien sanojensa mukaan fantastisen idean keväisellä hiihtolenkillä. Pidennetään suomalaisten työuria, jee! Ihan oikeasti. Jos tämä on fantastisinta mihin päättäjämme pystyvät, kannattaisiko heille antaa kunnon lumipesu? Jos minä keksisin mokoman idean, hautaisin pääni häpeästä hankeen.
Perisuomalaisen pessimistiseen tapaan ennustan, että uusi koulusurmaaja suunnittelee jo iskuaan. Kun seuraava tragedia tapahtuu, pyörittelemme hetken päätämme. Ihmettelemme, kuka ilkimys on tehnyt maastamme näin pahan paikan. Ja mikä hiivatti niitä nuoria oikein vaivaa? Kaikilla meistä olisi nyt peiliin katsomisen paikka. Tuotamme ja uusinnamme kylmää ja kilpailuhenkistä yhteiskuntaamme ihan itse. Sitä ei ole kukaan antanut meille pyytämättä ja yllättäen, vaikka kovasti haluaisimme uskoa niin.
Loading ...
