Se mikä ei tapa, vahvistaa. Vai onko se kuitenkaan näin?

Kotini on linnani. Onko sekään enää niin?

Vai onko se niin, että pahimmassa tapauksessa kotirapustasi voi tulla viimeinen tyyssijasi, josta hautaustoimisto noutaa sinut ruumispussissa kepeämmille laitumille. Näin oli käydä minulle lokakuussa. Satuin olemaan väärässä paikkaan väärään aikaan.

Olen asunut kaksi ja puoli vuotta Espoon Kivenlahdessa. Ihmettelin, kun tulin torstai-iltana kotiin, miksi talon asukkaat olivat sankoin joukoin kerääntyneet parvekkeelle ja pihamaalle. Ennen kuin ymmärsin, mistä oli kyse, lensi parvekkeelta pöytä pihamaalle. Samaan aikaan katseemme kohtasivat pöydän heittäneen miehen kanssa. Hän huusi minulle: ”vitun huora, tapan sinut”. Pian tämän jälkeen hän kaatui ja huuto hiljeni. Totta kai olin yhteydessä poliisiin tapahtuneesta. Kuulin, etten ollut ainoa, joka oli tehnyt miehestä ilmoituksen.

Me ulkona olleet asukkaat emme uskaltaneet mennä koteihimme häirikön takia, joten odottelimme kauhuissamme kerrostalomme autokatoksessa poliin saapumista. Poliisia ei näkynyt eikä kuulunut, joten ajattelin, että ehkä tämä naapuri on varmaan sammunut tai hänen raivonsa on laantunut, joten kiersin takapihan kautta rappukäytävään, ettei parvekkeelta lennä mitään päälleni. Kun avasin rapun oven ja menin hissille, kuulin samanaikaisesti askeleita rappusista. Naapuri lähestyi minua kirvestä heiluttaen ja huusi minulle toistamiseen: ”vitun huora, tapan sinut”.

Mainittakoon tässä kohtaa, etten tunne naapuria eikä maailman vanhin ammatti ole minun toimenkuvaani. Käännyin ja juoksin sokissa ulos rapusta. Onnekseni naapuri on niin sekaisin, ettei koiransa ja kirveensä kanssa ollut yhtä ripeä kuin minä. Pääsin karkuun ja jälleen soittamaan hätäkeskukseen. Vihdoin ja viimein poliisit tulivat ja laittoivat miehen rautoihin.

Olen tehnyt tapauksesta rikosilmoituksen. Näillä näkymin se lähtee syyttäjältä eteenpäin tapon yrityksenä.

Turvallista elämää ystävät!