Viime keväänä vietin paljon aikaa Viron kartanollani yksin lasten kanssa. Talvella kartano nukkuu hiljaista untaan eikä rantatiellä näy montaa autoa päivän aikana. En ole introvertti, mutta joskus vetäydyn itseeni ja kartano tarjoaa parhaan mahdollisen paikan oravanpyörästä irroittautumiseen. Sain aikaa eheytyä ja kerätä palapelin palasia kokoon.

Hiljaisuuden keskellä ajatukseni olivat jo tulevassa syksyssä, sillä kesät kartanolla ovat niin kiireisiä etten ehdi  lainkaan miettiä tulevaa. Kysyin lapsilta haluavatko he jatkaa koulussa Tallinnassa vai palata Espanjaan, mikäli koronatilanne helpottuu. Äänet menivät kutakuinkin tasan. Kaksoset halusivat jäädä Viroon, Oda-Sofia halusi palata Espanjaan. Oma ääneni meni yksiselitteisesti Espanjalle johtuen puhtaasti työtilanteesta. Virossa ei ollut talven ajaksi tiedossa kokopäivätyötä, kun taas tiesin Espanjassa minua odottavan asiakkaita kiinteistöpuolella niin paljon kuin jaksaisin tehdä. Kalle äänesti samoin Espanjan puolesta, odottihan häntä Espanjassa tutut padelkaverit ja hän jos kuka rakastaa lämpöä. Koneet lennättää töihin myös Espanjasta. Kaksoset eivät loppujen lopuksi pitäneet huonona vaihtoehtona paluuta palmumaahan, jossa ei sada jatkuvasti, eikä tarvitse käyttää epämukavia kurahaalareita.

Harkitsimme vuokra-asunnon ja oman ostamisen välillä kauan. Olemme kaikki nämä vuodet olleet vuokralla, mutta kuten tiedämme, on vuokralla asuminen huono sijoitus. Kiinteistövälittäjänä seuraan markkinoita ja tarjontaa päivittäin ja kun Mijaksesta tuli yhtenä kauniina toukokuun päivänä pieni helmi myyntiin, teimme tiukat laskelmat ja tarjosimme asunnosta. Edestakaisin vääntö jatkui kolmisen viikkoa, kunnes pääsimme molempia osapuolia tyydyttävään lopputulokseen ja tarjous oli maalissa. Kuultuani viimeisen tarjuksen menneen läpi istuin pitkään hiljaa ja tuijotin seinää. En voinut käsittää, että kymmenen vuoden vuokralla asumisen jälkeen omistaisimme nyt oman asunnon Espanjasta, josta oli tullut vuosien saatossa kotimaa.

Lienee syytä mainita, etten koskaan nähnyt asuntoa. Ystäväni Niko kävi katsomassa asunnon ja otti siitä minulle kuvia ja videoita. Jännitys oli senkin vuoksi kova elokuun lopussa, kun sain vihdoin avaimet asuntoon ja kävelin sinne ensimmäistä kertaa sisään. Väsynyt ja alkuperäisessä kunnossaan oleva kulahtanut asunto näytti silmissäni täydelliseltä. Remontointivelhona olin jo suunnitellut pohjakuvasta täydellisen remontin ja sen myös näin kun avasin oven tulevaan projektiini.

Remontti on nyt alkanut purkutöillä. Olen saanut avukseni loistavat rakennusalan ammattilaiset, joiden kanssa ideoideni toteuttamiselle vain taivas ja tiukka budjetti on rajana. Työmaalla huumori kukkii ja hommat etenevät joka päivä sujuvasti eteenpäin. Tarkoitukseni on jakaa tänne blogiin kuvia töiden edetessä kunnes näemme lopullisen lopputuloksen. Minä näen sen jo, mutten jaksa odottaa että koko maailma näkee sen minkä itse näin alusta alkaen.

Kauneus on katsojan silmässä, mutta toivottavasti lopussa kiitos seisoo.