Viime viikolla ilmestyi Uniikin kirja Uniikki elämä. Kirjassa Uniikki avautuu myös rakkauselämästään ja erosta Eevi Teittisen kanssa. Uniikki kertoo muun muassa, kuinka ahdistavaa oli se, että yhteinen aika saattoi kulua siihen, että he toimivat toistensa hovikuvaajina sosiaalista mediaa varten.

Tämän luettuani ajatukseni palasivat vuoteen 2012. Kuvasin elämääni sinä vuonna kuusi kuukautta Iholla-sarjaan, joka oli hieno matka itseeni. Mutta myös avoin päiväkirja minusta koko Suomen kansalle. Välittömyyteni ja avoimuuteni oli käsin kosketeltavaa ihmisten mielestä. Kävin tuon kuuden kuukauden aikana lähes kaikki tunneskaalat avioeron tuoman surun ja elämää yksinhuoltajan arjessa viiden kotona asuvan ”villi viisikon” kanssa. Näin jälkikäteen mietin, että olin liian avoin ja jotkut suodattimet selvästikin puuttuivat. Itsesensuuri puuttui täysin.

Elämä oli oli selvitymistä jatkuvaa trapetsilla taiteilua. Oli sekä voimat että rahat vähissä, mutta oli pakko vain jaksaa.
Sosiaaliseen mediaan piti päivittää monta kertaa päivässä juttuja ja kuvia. Ikään kuin kertoakseni, että hyvinhän tässä menee.
Vaikka elämä oli välillä yhtä helvettiä ja selviytymistä. Sosiaalisesta mediasta ja siellä olevista ”virtuaalikavereista” tuli todellisia. Yhtäkkiä huomasin seuraavani niin tyhmiä asioita, kuinka monta tykkäystä tai klikkiä oli kuvissani. Ihankuin se olisi ollut joku menestymisen tai onnistumisen merkki.

Sosiaalinen on tavallaa hyvä alusta markkinoida ja mainostaa asioita. Mutta mielestäni se, että ihmiset käyvät parisuhdekriisejänsä somessa tai lehtien palstoilla on mielestäni oksettavaa. Olen syyllistynyt siihenkin. On asioita, jotka eivät kuulu koko kansalle ja on asioita ,jotka ovat jokaisen henkilökohtaisia.

Toki tästä ihmisten elämän tirkistelystä on tehty helppoa. Ennen oli sillä tavalla, etteivät ihmiset myöntäneet lukevansa Seiskaa tai katselleet Big Brotheria. Nyt ei ole häpeä enään seurata ketään somessa. Mitä enemmän seuraajia, sitä suuremmasta vaikuttajasta on kyse. Vai onko näin? Onko seuraajat vain mumeroita numeroiden joukossa?

Seurasin tuossa hetken erästä bloggaajaa, jonka kirjoitukset olivat hyvin itseriittoisia ja koko elämä pyöri vain itsensä ympärillä. Minä sitä, minä tätä, minä ja mää ja minä minusta minuun .Aloin voimaan pahoin, kun ymmärsin kuinka surullista se kaiken kaikkiaan on. Ainoa elämän tarkoitus on jakaa kaikki ajatukset ja koko elämä koko maailmalle. Ei mitään murusia, vaan näytetään ihan kaikki.
Kainalokarvoista nännipihoihin. Miksi miehet lähestyvät häntä,kun hän esittelee avoimella sivustolla rintavarustustaan hyvin antavasti? Yllätys! Miehet lähestyivät häntä.

Tulee tunne, että ihmisten todellisuuden taju hämärtyy.Pariskunnat somettavat vierekkäin sohvalla puhelimet kädessään.Vieraiden saapuessa kaikki istuvat kännyköillä. Pitää merkitä mukana olijat ja paikat missä kulkee. Parisuhdestatuksella kiusataan ja hallitaan kumppania, kuten Johanna Tukiainen kommentoi menneellä viikolla Facebookissa parisuhdestatuksen suutuspäissään sinkuksi vaihtaneensa riidan päätteeksi.

No sen verran on pakko myöntää, että onpa tuota tullut joskus itsekkin nuorempana tehtyä. Tuli mieleeni tapahtuma, kun ex-mieheni keikkamatka oli ”vähän” venähtänyt. Herra ei vastannut puheluihin eikä viesteihin.Koska arvatenkin saattoi, että rouva on hieman tatti otsassa viiden pienen lapsen kanssa kotona ja isäntä sen, kun ottaa rennosti seitinohuissa päiväkänneissä.

No! En ole koskaan nähnyt niin nopeaa kotiutumista, kun sinä päivänä, kun vaihdoin Facebookkiin itseni sinkuksi. Isäntä oli sotkenut 20 minuutissa Porista Ulvilaan. Ensimmäinen kysymys oli sisään astuttuaan, että mitä helvettiä sun status on Facessa on sinkku.Johon minä vastasin: ”Ei tässä tarvi suurempi meedio olla. Riittä kun vilaset peiliin.”

No näköjään päivitys ainakin toimi, jos ei muuta.

Aiheet