Odotusaika käy vähiin. Olen jo keskiviikkona raskausviikolla 34. Sitten on enää 3 viikkoa niin vauva on täysiaikainen. Mieheni kysyy usein minulta: oletko koskaan miettinyt miltä meidän vauva näyttää?

Tottakai olen miettinyt, mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, miltä mahtaa tuntua nähdä se sitten oikeasti sillä syntymähetkellä. Uskon, että lapseni on hyvin pieni ja siro nukkea muistuttava kaunis olento, niinkuin minä olin pienenä.

Kauhea miten vaikea on ollut hahmottaa vaatekokoja vauvalle ja arvioida sitä mikä sitten mahtuu synnytyksen jälkeen päälle. Ja ylipäänsä sitä mitä ihmettä olisi hyvä pukea päälle. Kaikkea ihmetystä on matkan varrelle mahtunut, mikä tutti ja missä vaiheessa, mitkä vaipat jne. Mutta kyllä kai ne sitten ajan kanssa selviää. Siitä olen kiitollinen, että minua on siunattu terveellä järjellä ja minulla ei helposti mene sormi suuhun missään asiassa.

Omat lapsuuskuvat ei ole minusta mitenkään järin ihastuttavia, ainakaan nämä mitkä minun arkistoissa on :D Harmittaa, kun periaatteessa nämä on ainoat kuvat mitä melkein jäljellä on. Isän hetki sitten tekemän muuton yhteydessä kaikki kansiot nuoruudesta ja lapsuudesta päätyivät roskiin. Se on sitten ihan oma tarinansa. Siellä ne nyt kuitenkin on :(

Synnytys ei jännitä minua paljonkaan. Suhtaudun siihen niin, että koska ei voi ollenkaan tietää mitä tulee tapahtumaan, niin sitä on turha jännittää etukäteen. Joskus ajattelen, että jos kyseessä on minun tuurini niin siitä tulee mahdollisimman pitkä ja tuskallinen, mistä en edes haaveile selviäväni hengissä enää. Tai sitten se on kuin mikäkin Hollywood-synnytys, että vauva vaan putkahtaa ulos ja isi tai kätilö ottaa kopin ja saan sen syliin.

Suurinpiirtein kaikki on siitä selvinneet ja auttavat kädet on kuitenkin koko ajan vieressä. Itsellä suurin pelko on ollut, jos mieheni ei jostain syystä saisikaan tulla mukaan. Aloimme jo koronan takia suunnittelemaan kotisynnytystä, mutta sitten kun rupesimme tarkemmin tutkimaan riskejä niin vaihtoehto suljettiin aika nopeasti pois.

Arvoimme mieheni kanssa, että tuleekohan lapsestamme joulukuinen 2020 vai tammikuinen 2021 jolloin hän pääsisi vanhimpien kerhoon syntyessään heti vuoden alussa. Tähän tuli sitten aika suora vastaus naistenklinikalla viimeksi. Laskettu aika on ihan vihoviimeinen hetki tulla ulos 30.12 tai muuten se käynnistetään. Tämä johtuu tästä raskausdiabeteksesta. Yliajalle ei saa mennä joidenkin riskien takia.

Eli odotamme joululahjaa ja toiveena olisi mieheni syntymäpäivä 22.12, koska silloin vauva on jo tälleen hassusti sanottuna valmis ja olisi ihanaa viettää ensimmäinen joulu jo yhdessä.

Tämä alkaa olemaan jo niin uskomattoman lähellä, että mä en välillä meinaa uskoa, että tämä todella tapahtuu. Ostettiin jo ekat vaipatkin ja pitäisi alkaa sairaalakassia pakkailemaan. Ihanaa, kun puoliso on myös yhtä innoissaan ja puhuu kokoajan vauvasta ja suunnittelee kaikkea vauvauinnista lähtien ihan tohkeissaan. Mun kulta on halunnut olla myös jokaisella neuvola- ja ultrakäynnillä mukana <3

Just nyt on niin hyvä olla. <3

Tässä on koulukuva kauppiksesta ( Keuda Kerava 2005) kun opiskelin merkonomiksi. Tämä kouluhan jäi kesken ja nyt ensi kuussa tutkinto saatetaan vihdoin loppuun :D
Tässä isosiskoni työntää minua nuken rattaissa. Minulla taisi olla nuken vaatteetkin päällä ja olin tosiaan nuken vaunuissa. Syntymäpainoni oli neuvolakortin mukaan 3,4kg jos en ihan väärin muista. Meidän vauva menee saman kasvukäyrän mukaan tällä hetkellä.
Minä ja minulle erittäin tärkeä Kati-nukke. Tosin jo hukkunut.

 

Jonain jouluna uuden muistipelin kimpussa.
Tässä ei niin mairitteleva joku päiväkoti tai eskari kuva. Itkukin oli tainnut päästä ensin.
Tämäpä kuvastaa meikäläistä hyvin jo ihan nykypäivänäkin. Tuittishan se siinä eli tuittupää prinsessa. Äiti sanoi, että olin lapsena tosi kiltti. Jännä nähdä toteutuuko tämä myös oman prinsessan kohdalla.
Tässä pääsin ripille ortodoksiselta rippileiriltä. Meidän pieni tyttö kastetaan ortodoksisessa kirkossa.
Aiheet