Ensikertalainen kiven sisässä, osa 4: ”Odotellaan”

Ensikertalainen on tositarina noin kolmekymppisestä miehestä, joka joutuu elämänsä ensimmäisen kerran tekemisiin virkavallan kanssa, ja tuomitaan rikoksistaan kolmen vuoden ja kahdeksan kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Kirjoituksen ei ole tarkoitus millään tavoin kehua, retostella tai edes puolustella miehen tekoja. Tarkoitus on kertoa elämästä muurien sisäpuolella, ensikertalaisen silmin.

Ensikertalaisen tarina jatkuu Metropoli.netissä sunnuntaisin.

Ensikertalainen, osa 4: ”Odotellaan”

Vankeusaika on yhtä suurta odotusta. Aluksi odotetaan esitutkinnan valmistumista, sen jälkeen syytteen nostoa, sitten oikeudenkäyntiä ja oikeudenkäynnistä alkaa tuomion odottaminen. Tuomion tultua joko valitetaan hoviin, tai otetaan tuomio alas.

Jos valitetaan hoviin, ryhdytään odottamaan hovioikeudenkäyntiä, ja jos otetaan tuomio niin sanotusti alas, alkaa sijoituksen odotus. Kun sitten vihdoin viimein tulee sijoitus, eli sinulle määrätään paikka jossa tulet istumaan tuomiosi, on aikaa mennyt tapauksesta riippuen puolesta vuodesta vuoteen.

Minä ehdin odotella puoli vuotta, ennen kuin varsinainen tuomion kärsiminen alkoi.
Myös vankilassa odotellaan. Pieniä asioita, kuten ruokailuun, suihkuun, ulkoiluun tai hampaiden pesulle pääsyä voi joutua odottamaan ikuisuudelta tuntuvia aikoja.  Yhtä pitkää odotusta siis koko aika. Jos joskus olet tuskastellut hitaasti kuluvan ajan kanssa, voin taata, että muurien sisäpuolella hiekka tiimalasissa valuu niin hitaasti että jyväset ehtii laskea.

Poliisivankilasta vankilaan, kulkematta lähtöruudun kautta

Tuli aika jolloin tunnit alkoivat muuttua päiviksi ja päivät viikoiksi. Vielä oli kuitenkin aikaa siihen että viikot alkaisivat sulautua kuukausiksi, mutta sekin aika koittaisi. Se tulisi yhtä varmasti kuin talveksi muuttuva syksy kaltereiden ulkopuolella. Pimeys laskeutui päivä päivältä aiemmin, ja pienestä ikkunasta näkyi valoa yhä vähemmän aikaa. Elettiin marraskuun viimeisiä päiviä, kohta kalenterista voisi kääntää esiin joulukuun.

Päivät toistivat itseään, kuulusteluita tuli ja meni. Kysymyksiä kysymysten perään. Mitään uutta kerrottavaa ei kuitenkaan ollut ollut enää pitkään aikaan .

Vihdoin koitti se päivä, jolloin sain kuulla siirrosta tutkintavankilaan. Heti aamutuimaan, aamiaisen jälkeen kaksi virkapukuista poliisia saapui noutamaan minua. Poliisiauton takakontissa istui hiljainen matkaaja, kohti suurta tuntematonta. Autokyyti päättyi nopeasti ja matka jatkui junassa.

Junassa reissu eteni rattoisasti puheliaan kanssamatkustajan seurassa. Valtio tarjosi kyydin, ja myös asemalla vastassa olevat saivat palkkansa verorahoista. Virkapukuiset saattajat ohjasivat minut autoon, ja lyhyen kyydin jälkeen edessä häämötti vankilan portti.

Koira oli hiljainen, sitä jännitti.

Keltaisen, korkean kivimuurin päällä näkyi piikkilankaa. Muurin katkaisi vain rautainen portti, josta kohta menisin sisään. Noiden muurien sisältä eivät varmasti edes ajatukset voisi karata ulkomaailmaan.

Lääninvankila oli karun ja kylmän näköinen paikka, mutta toisaalta eivätpä odotuksetkaan olleet korkealla, eikä mielessä enää siintänyt mikään leppoisa lomaparatiisi.

Vastaanotto oli yhtä lämmin kuin rakennuksen ulkomuotokin. Edessä oli tulotarkastus ja siihen kuuluvat sisäänkirjautumisrituaalit, kuten ruumiintarkastus  ynnä muut mieltä ylentävät toimenpiteet. Tuon hetkellisen nöyryytyksen jälkeen sain kuulla seuraavan asuinpaikkani olevan niin sanotussa ruumasellissä. Yksin ei aikaansa tarvitsisi kuitenkaan viettää, sillä sellissä oli ennestään jo kaksi asukasta.

Ensimmäinen yö meni pyöriessä, vaikka lakanoiden rapina ei enää häirinnytkään. Täällä lakanat olivat sentään kangasta. Huolimatta siitä, että kankaiset petivaatteet tuntuivat jopa jonkinasteiselta luksukselta, eivät ne onnistuneet parantamaan unen laatua.

Aamulla herättyäni ryhdyin tutkimaan uutta kotiani tarkemmin. Selli oli mitoitettu peräti kuudelle vangille, mutta tällä hetkellä siinä majaili minun lisäkseni kaksi muuta asukasta. Tilaa voisi sanoa jopa väljäksi, ja sen katkaisi kahteen osaan suuri pirttipöytäryhmä. Pöydän toisella puolella sijaitsivat sängyt ja vaatekaapit, toiselta puolen löytyi avokeittiö. Luksusta tarjosivat vessakoppi ja juokseva vesi.

Pidempään talossa aikaansa viettäneet asukkaat kertoivat, että tästä linnasta löytyy edelleen myös niin sanottuja paljusellejä. Termi tarkoittaa selliä jossa ovien ollessa suljettuna tarpeet joutuu tekemään peltiseen ämpäriin. Toivoin että etten joutuisi tutustumaan moiseen vessan irvikuvaan, mutta ainakin toistaiseksi sain nauttia tavallisesta posliinipöntöstä.

Päivät kuluivat talon rutiineihin ja päiväjärjestykseen totutellessa. Päivän luonnollinen kierto näytti toteutuvan myös kiven sisässä. Kalenterin mukaan lähestyttiin joulua. Onneksi täällä ei sentään pakkosyötetty katkeamatonta joululaulujen potpurria, jolta ulkomaailmassa ei tähän vuodenaikaan voinut välttyä. Itse asiassa joulun huomasi oikeastaan vain siitä, että ruoka vaihtui yhtenä päivänä koostumukseltaan varsin kumiseen kinkkuun, jonka höysteeksi lautaselle oli tuupattu rosollia, silliä ja valmislaatikoita. Aterian jälkeen vankilan joulu oli ohi.

Myös uusi vuosi vaihtui ilman juhlallisuuksia, eikä vuoden 2011 päättyminen itse asiassa herättänyt itsessäni sen suurempia ajatuksia tai tunteita. No tammikuussa saisin sentään kuulla syytteiden nostopäivän, ja oikeudenkäyntikin alkaisi sitä myöten olla tosiasia.

Bling blingiä vankilan tapaan

Lähes kaikki linnan asukit, niin tutkinta-, sakko- kuin vankeusvangitkin näyttivät lähes identtisiltä kuluneissa, punaharmaissa vankeinhoitolaitoksen verkkareissaan ja parrat ajamatta. Yhteistä oli myös silmien samankaltainen tyhjä, merkityksetön katse. Mitään ei puhuttu, ellei kysytty. Ja jos puhuttiin, puhuttiin niukasti. Lauseet muodostuivat sanasta tai kahdesta.

Joka kerta pukeutuessani siihen punaharmaaseen asuun, tuntui kuin olisin luopunut osasta minulta riistettyä vapauttani. Niinpä pyrinkin välttämään talon ”uniformua” mahdollisimman paljon, ja käyttämään omia, mukanani tuomia vaatteita aina, kun se vain oli mahdollista. Se oli bling blingiä vankilan tapaan!

Vanki on vanki, tilanteessa kuin tilanteessa

Talon tavoille oppi nopeasti. Ketä moikata, ketä ei. Kenelle puhua, kenelle ei. Muurien sisäpuolella vallitsee tiukka nokkimisjärjestys josta ei kannata suuremmin poiketa. Kanssaistujinani oli niin mustalaisia, virolaisia kuin maamiehiäkin. Oli murhaajia, ryöstäjiä, petos- ja huumemiehiä. Omalla, niin sanotulla lisko-osastolla majailivat pedofiilit ja naistenhakkaajat seuranaan nistejä ja pelkääjävankeja. Tuota porukkaa ei juurikaan vankilan kongeilla näkynyt, vaan heidät pidettiin visusti erossa muista vangeista. Niin on parempi heidän oman turvallisuutensa vuoksi.

Vaikka rikosten kirjo niin sanotulla normaaliosastolla olikin värikäs, tulivat kaikki toistensa kanssa toimeen melko hyvin. Luonnollisesti samojen, ja samaa sukupuolta olevien naamojen katselu päivästä toiseen aiheutti sen, että testosteronitaso saattoi joillakuilla päästä hieman kohoamaan, ja ilmassa oli aina pientä kireyttä. Tästä huolimatta suuremmilta yhteydenotoilta vältyttiin. Vankejahan me kaikki olimme, ja tuskin kukaan ihan syyttä. Ainoat oikeat viholliset löytyivät vartijoista, eli pampuista. Siitä porukasta varmasti suurin osa oli käynyt kokeilemassa siipiään poliisikoulussa, huonolla menestyksellä. Tämä näkyi asenteissa ja vanki pysyi vankina tilanteessa kuin tilanteessa.

Talossa talon tavoilla

Vihdoin tuli aika muuttaa ihan omaan, yksityiseen selliin. Kellertävät seinät, ruskeaovinen vaatekaappi, pöytä ja tuoli tervehtivät ovelta uutta, tyytyväistä asukkiaan. Seinällä roikkuvaa muistitaulua koristavat nimikirjoitukset ja edesottamukset kertoivat uuden sellini edellisistä asukkaista ja historiasta. Eihän se häävi ollut, mutta tärkeintä oli, että se oli vain ja ainoastaan minun käytössäni. Saisin olla omassa rauhassani, omien ajatusteni kanssa.

Sellin ovet olivat avoinna aamutoimien ajan, ja iltapäivällä ruokailun yhteydessä. Työmiehillä ne saattoivat pysyä avoimina hieman pidempäänkin. Muuten vangit viettivätkin aikansa lukittujen ovien takana, joko yksin tai kaksin. Pääsin töihin siivousryhmään, ja sain sitä kautta työmiehen edut. Ovi pysyy pidempään auki, ja keskiviikkoisin tarjolla on ylimääräinen saunavuoro!

Palkkaakin töistä maksetaan, mutta en jaksa uskoa että kukaan tekisi vankilassa töitä rahasta. Suurempia houkuttimia ovat varmasti etuisuudet, ja se että aika kuluu töitä tehdessä huomattavasti nopeammin kuin sellissä maaten. Työstä maksettu korvaus on varsin muodollinen, ja sillä saa lähinnä ostettua kanttiinista jotain pientä ylihinnoiteltujen tuotteiden surkean suppeasta valikoimasta. Jotain kertoo se, että mikäli palkkasi ylittää 0,90 euroa tunnilta, kuulut vankilan toiseksi parhaaseen palkkaluokkaan. Tästä huolimatta työmieheksi pääsy oli suuri harppaus muurien sisäisessä maailmassa.

Rajattu ulkomaailma

Yksi vaikeimmista, ellei kaikkein vaikein asia koko esitutkinta-aikana, ja aikana ennen oikeudenkäyntiä oli laajennettu yhteydenpitokielto. Kielto esti lähes täydellisesti kaiken sosiaalisen kanssakäymisen muurien ulkopuolelle, eli ystäviini, perheeseeni ja sukulaisiini. Olisin voinut maksaa lähes mitä tahansa oikeudesta soittaa läheisilleni. Toki tiesin heidän kuulleen mitä minulle on tapahtunut, mutta olisin halunnut kertoa sen omin sanoin. Lähes kaikille ihmisille lähipiirissäni tapahtuneet tulivat täytenä yllätyksenä. Jouduin taistelemaan päivä päivältä ahtaammilta tuntuvia muureja vastaan, ja samalla pakenin syvälle omiin ajatuksiini aina kun se oli mahdollista. Kaipasin omaa paikkaani ulkomaailmassa, enkä voinut hyväksyä tätä kohtalon sanelemaa pakkoa…

Lue myös muut osat:

Osa 1 

Osa 2

Osa 3

Saatat myös tykätä
20€ talletuksella 30€ pelirahaa + 150 ilmaiskierrosta
20€ talletuksella 30€ pelirahaa + 150 ilmaiskierrosta