Jos löydätte mun lasini, niin tahdon kertoa surullisen tarinan, jolle ei ole vertoa.

Silmälasit on löydetty, niin kerron teille tarinan, jolle on varmasti vertoa.

Pitää olla pikkasen pläski, jotta pääsee telkkariin Suurin pudottaja -ohjelmaan. Jos epäonnistuu Olet mitä syöt -ohjelmassa, sinut kutsutaan Suurin pudottaja Suomi – ohjelmaan. Ja jos taas epäonnistut Suurin pudottaja Suomi -ohjelmassa, sinut pyydetään Olet mitä syöt -ohjelmaan. Kutsua odotellessa.

Sitten, kun minut on saatu kuosiin, voisin osallistua Suomen paskin kokki -ohjelmaan.
Siinä olisin kaikkien kokkien kokki. Koskaan en ole onnistunut tekemään samanlaista ateriaa kahdesti. Samoja virheitä ja unohduksia kylläkin monta kertaa.

Syöminen ei ole koskaan tuottanut ongelmia. Syömättömyys on tuonut omat ongelmansa, siitä on seurannut jojoilu, joka on minun suurin ongelmani. Olen tunnesyöjä, jos ahdistaa ja masentaa syön suruuni. Jos olen onnellinen ja elämä on laiffii, syön ilooni.

Olen ajatellut paljon, millainen olen tyyppinä Supun jälkeen ja miettinyt mikä se on, miksi aina tipun tuohon samaan sudenkuoppaan. Teen kaikkeni ja vähän enemmän ja kun tulee joku pettymys, annan periksi ja ajattelen ihan sama. Ei jaksa, ei viitti, eikä kykene.

Miten tästä kaikesta pääsisi jaloilleen ja oppisi olemaan? Mulla on sellainen ongelma, jos alkaa mopo keulia tai sukset lipsumaan, se on menoa ja tiukkaa etukenoa. Sen kun oppisi handlaamaan. Ei olisi mitään hätää. Mutta selvästikään yksin en pysty. Tarvitsen valmentajaa ja vertaistukea.

Mä haluisin niin onnistua elämäntapamuutoksessa, mutta mun pahin vihollinen ei ole läski, vaan minä itse tai pikemminkin oma mieleni.

Olen kokenut koko elämäni ulkopuolisuutta monissa asioissa ja paikoissa. Edustanut aina jotenkin kaikessa sitä ääripäätä. Entinen malli, entinen julkkis, entinen vaimo ja nyt viimeisimpänä entinen selvänäkijä.

Uskokaa tai älkää mää haluisin, että mua kutsuttais entiseksi läskiksi. Sitten, kun olen onnistunut. Siinä asiassa on selvästi onnistumista ja kerrankin onnistumiskokemuksen tunnetta.

Suomen surkein kuski olis ihan ok titteli myös. Se ei tuntuisi pahalta. Vuoden vihannes tai vuoden asshole ei olisi kovin mairittelevia titteleitä.

Tänään maanataina aloitan kaiken alusta ja puhtaalta pöydältä. Olen syönyt syksyn aikana kaksi antibioottikuuria. Nyt puhdistan kehoni kuukauden Cambridgen detox-kuurilla. Tämän jälkeen opettelen oikeasti syömään oikein ja toivon löytäväni liikkumisen ilon. Uskokaa tai älkää.

En tiedä mones kerta tämä on, mutta en muista milloin minulla olisi ollut niin hyväksytty ja tervetullut olo, kun asteltuani Supun jälkeen Mannerheimintielle Laihduttamoon, jossa minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi ja luotiin taas uskoa siihen, että vaikka olisi epäonnistunut aina on mahdollista onnistua.

Näin haluan uskoa! Toivo on epätoivon vastakohta! Niin kauan, kun on Cambridge -valmentajia ja Laihduttamo on minullakin toivoa.

Sen verran pitää sanoa vielä viime viikkoisesta Suurin pudottaja -ohjelmasta, että väärä mies lähti kotiin. Mikan puolesta tuli paha mieli. Hän oli niin tiimi henkinen, tsemppasi Dania ja oli lojaali. Ja sai siitä palkkioksi puukon selkään.

Aiheet