Moikka kaikille pitkästä aikaa!

Päätin aloittaa blogin nyt, että saan täällä puhua aidosti ja oikeasti, enkä pelkästään lehtihaastattelujen takaa. Täällä kukaan ei vaikuta kirjoituksiini ja sanon asiat juuri niin kuin ne ajattelen.

Olen pikkuhiljaa palannut takaisin julkisuuden valokeilaan. Moni varmaan miettii miksi pitää sinne väkisin ”tunkea”. Se on ihan luonnollinen reaktio ja itsekin mietin sitä pitkään, että miten minun kannattaa toimia. Jätin taakseni muutama vuosi sitten aikamoisen sekamelskan ja julkinen elämäni ja ihmisten käsitys minusta oli lähinnä känniä, rähinää ja sotkuisia ihmissuhteita.

Olin itse päättänyt, etten elämäntilanteeni takia halua olla esillä, mutten voinut estää minusta kirjoittamista. Rahanhimoiset janoiset kanssatoverit lähipubeissa halusivat lisää kaljaa ja lähettivät minun liikkeistäni alituiseen kuvia ja perättömiä juoruja lehtiin. Myös ulkonäköäni kuvattiin ja arvosteltiin netissä ja muualla. Olin masentunut enkä tiennyt mitä tehdä. Halusin olla näkymätön. Jostain aivan kuin taivaalta eteeni putosi eräs päivä mieheni Jarkko. Rakastuimme palavasti ja millään muulla ei ollut yksinkertaisesti väliä, koska tunteet olivat niin vahvat, että tässä sitä nyt ollaan onnellisempana kuin koskaan. Odotamme ensimmäistä yhteistä lasta, joka oli erittäin toivottu meille. Rakkaushuumassa taisimme suhteen alkuvaiheessa yhdessä jo todeta, että ”haluan sun kanssa lapsen, ettet pääse koskaan irti musta”. No sellainen meille siunaantui ja vaikka meilläkin on ollut omat ristimme kannettavana niin rakkaus voittaa AINA!

Kuva: Petri Voutilainen

Moni saattoi huomata uuden Olet mitä syöt- kauden julkistamisen ja että olen siinä mukana. Tämä on syyni julkiseen ulostuloon. Olin miettinyt pitkään kuinka minua harmittaa se minkälaisen kuvan olen itsestäni mennyt ihmisille julkisesti antamaan ja miten minun kaikki typeryydet ja osatotuudet on riepoteltu lehtien kansissa ja niiden välissä. Olin suunnitellut elämänmuutosta jo pitkään ja haaveilin jatkuvasti paremmasta tulevaisuudesta, mutta se polte puuttui. Sain ensimmäisen yhteydenoton OMS-ohjelmaan liittyen 2019 tammikuussa. Minua pyydettiin ohjelmaan mukaan, mutta kieltäydyin. Minua pyydettiin mukaan myös samana vuonna Suurin pudottaja-ohjelmaan. En ollut henkisesti valmis prosessiin ja jänistin ihan viime hetkellä. Minun ikävät historian tapahtumat olivat vielä myös vahvasti mukana ja ne vaikuttivat osaltaan lopulta osallistumiseen. Vuonna 2020 sain saman viestin samalta henkilöltä liittyen OMS-ohjelmaan ja aloin pohtimaan asiaa. Keskustelin asiasta lähipiirin kanssa ja tulimme siihen tulokseen, että miksi en näyttäisi sitä toistakin puolta. Sitä oikeata puolta minusta ja sitä, että minäkin olen vain ihminen. Pitkän harkinnan jälkeen suostuin! Sitä päivää en kadu koskaan. Pelko epäonnistumisesta oli suuri, ja ajattelin että ehkä joudun taas naurunalaiseksi. Minä en antanut periksi pelolle ja päätin, että yritän niin kovaa kun ikinä pystyn. Siitä alkoi elämänmittainen matka mistä ei ole paluuta.

Elämäntapamuutoksieni ansiosta odotamme nyt lasta ja matka jatkuu terveellisesti läpi loppuelämän. En koskaan laihduttanut päästäkseni tähän vaan muutin vain asioita pysyvästi arjessani. Kiitos siitä kuuluu Pipalle ja tuotannolle. Nyt tänään makaan tässä sängylläni rakas mies vieressäni ja kirjoitan tätä postausta onnesta sekaisin. Meidän pieni kulta vatsassa. Teimme juuri kaupat omasta kerrostalokolmiosta ja näin ollen muutamme omaan kotiin syksyllä. Tästä kerron lisää myöhemmin. Kerron täällä myös meidän rakenneultran jälkeen kuka se meidän pienokainen siellä masussa onkaan.

Kuva: Petri Voutilainen
Kuva: Petri Voutilainen