Kirja-arvio: Tehty mikä tehty – minun tarinani

paul-stanley-tehty-mikä-tehty
Maailmankuulun, yli 100 miljoonaa levyä myyneen KISS-yhtyeen laulaja ja rytmikitaristi Paul Stanley, hahmonimeltään Starchild, on viimeinen yhtyeen alkuperäisjäsenistä, joka on julkaissut omaelämänkerran.
Maskeista ja räjähtävästä lavashowstaan tunnetuksi tulleen rock-yhtyeen muut jäsenet, basisti Gene Simmons (Demon), soolokitaristi Ace Frehley (Spaceman) ja rumpali Peter Criss (Catman) eivät omissa elämänkerroissaan säästelleet mielipiteitä bändikavereistaan, joten nähtävästi Stanley on lukenut muiden kirjat ja antanut sen jälkeen paineen kasvaa höyrykattilassaan, kunnes oli hänen mielestään sopiva hetki lytätä superbändin muut alkuperäisjäsenet.
Omien sanojensa mukaan Stanley on aina ollut yhtyeen tärkein jäsen ja tekee kirjan sivuilla useaan otteeseen selväksi, että ilman häntä yhtye olisi hajonnut lopullisesti jo 1980-luvun alussa.
Stanley laukoo kirjassa suorat sanat muista yhtyeen jäsenistä, tuottajista, managereista ja onnettomasta perheestään, unohtamatta itserakasta ex-vaimoa. Oman osansa saa myös Guns N’ Rosesin alkuperäinen soolokitaristi Slash, joka Stanleyn mukaan muuttui menestyksen myötä paskiaiseksi.
Muiden ruoskimisen ohessa onkin varsin yllättävää, että Stanley ei säästele itseään yhtään sen enempää. Tämä tuo uskottavuutta lähes kaiken nähneen ja kokeneen rokkikukon puheisiin. Stanley analysoi viiltelevään sävyyn, tosin ristiriitaisestikin, omaa käytöstään vuosien varrella ja kertoo seikkaperäisesti miten on kyennyt lopulta ylittämään omat vajavaisuutensa.
Jopa ketään säästelemätöntä suorapuheisuutta suurempi yllätys on Stanleyn heti kirjan alussa paljastama totuus hänen koko elämäänsä varjostaneesta synnynnäisestä vammasta.
Stanley Bert Eisen syntyi vuonna 1952 ilman oikeaa korvaa ja kokonaan kuurona samalta puolelta. Hän ei saanut minkäänlaista tukea vanhemmiltaan, vaikka muut lapset haukkuivat häntä hirviö-Stanleyksi. Epävarmalla ja eristäytyneellä pojalla oli kuulo-ongelmansa takia vaikeuksia koulussa ja sosiaalisissa tilanteissa, mutta onnekseen hän löysi pelastuksen musiikista. Vajavaisuutensa hän peitti pitkillä hiuksilla, jotka olivat sopivasti tulleet muotiin Beatlesien ansiosta. Stanley ihannoi brittiyhtyettä ja haaveili voivansa joskus olla osa vastaavanlaista tiivistä ryhmää. Tästä alkoi määrätietoinen taival kohti tuota määränpäätä.
Stanley tutustui muusikoihin ja alkoi soittaa kitaraa. Hän soitti bändissä ja tapasi vuonna 1969 itseään kolme vuotta vanhemman ylimielisen ja pulskan israelilaisen pojan Gene Kleinin (syntyjään Chaim Witz), jota vihasi välittömästi. Vähitellen Stanley kuitenkin huomasi, että Genellä oli samanlaiset kunnianhimoiset tavoitteet rock-tähteydestä kuin hänellä itsellään, ja myös tarvittavaa määrätietoisuutta tavoitteiden saavuttamiseksi. Kun miehet lopulta lyöttäytyivät yhteen, laihduttivat ja värväsivät bändiin rumpalin ja soolokitaristin, he ottivat itselleen rock-tähtimäisemmät taiteilijanimet. Stanleysta tuli Paul Stanley, Genestä Gene Simmons. Yhtye sai Stanleyn keksimän nimen KISS, hänen piirtämällään ulkoasulla.

Tässä vaiheessa yhtye päätti meikata kasvonsa erottuakseen joukosta. Meikkeihin erottumien olisi todennäköisesti jäänytkin, ellei heitä olisi lähestynyt lehti- ja tv-maailmassa työskennellyt Bill Aucoin, joka halusi heidän managerikseen. Stanley antaa käytännössä kaiken kunnian KISSin maailmantähteydestä Aucoinille, joka keksi lavashown, veren ja liekkien sylkemiset sekä ilotulitukset. Stanleyn mukaan he eivät itse olisi ikinä keksineet näitä elementtejä, jotka tekivät neljän hepun bändistä elämää suuremman käsitteen. Kirjalle ominaiseen tyyliin Stanley ottaa kuitenkin epäsuorasti tästäkin kunnian itselleen, sillä hän sai bändin muut vastahakoiset jäsenet suostumaan manageriin, jolla ei ollut minkäänlaista managerikokemusta.
Yhtyeen maine kasvoi Bill Aucoinin ottamien henkilökohtaisten lainojen mahdollistamien kiertueiden myötä yhä suuremmaksi, kunnes KISS lopulta nousi todelliseksi superbändiksi.
Jättimenestys toi levy-yhtiölle ja johtoportaalle valtavat määrät rahaa, ja myös bändin jäsenet alkoivat tuntea itsensä vähitellen rikkaiksi. Rahan myötä mukaan tulivat myös alkoholi ja huumeet, joihin lankesivat Peter Criss, Ace Frehley ja manageri Bill Aucoin. Bändi alkoi voida huonosti ja keikkailusta alkoi tulla Crissille ja Frehleylle pakkopullaa, jonka tuloilla he ylläpitivät huumeriippuvuuttaan.
Vuosia kestäneiden draamojen jälkeen Criss, Frehley ja lopulta myös Aucoin saivat kenkää. Stanley tekee kirjassa jäätävän selväksi miksi potkut annettiin.
Kun vuonna 1996 bändin alkuperäisjäsenet palasivat yhteen, Criss ja Frehley saivat pian jälleen kuulla kunniansa, niin olemattomien soittotaitojensa kuin mahdottomien persooniensakin osalta. Criss ja Frehley saivat kenkää bändistä toistamiseen ja lopullisesti. Stanley ja Simmons jatkoivat uuden miehistön kanssa.
Gene Simmons saa lähes koko kirjan ajan satikutia Stanleylta egomaanisuudesta ja rahan ihannoimisesta kaiken muun kustannuksella. Stanleyn mukaan hänelle itselleen KISS on aina ollut tärkeintä, kun Simmonsin arvoasteikossa se on tullut kaukana Simmonsin itsensä sekä rahan tienaamisen perässä. Bändin menestyksekkään tuotteistamisenkaan ansioita Stanley ei myönnä Simmonsille. Stanleyn mukaan myyntitiimit kehittivät kaikenlaisia tuottoisia ideoita, jotka bändi sitten hyväksyi yhdessä. Simmons kahmii kaikesta kunnian itselleen, koska haluaa esittää bisnes-neroa.
Stanley käsittelee kirjassa hyvin tarkoin omaa persoonaansa ja miksi hän omasta mielestään on kohdellut ihmisiä huonosti. Ristiriita on mielenkiintoinen, sillä yhdessä lauseessa Stanley voi ylistää itseään ja karismaansa, sekä mainettaan Penthouse-tähtien himoitsemana seksisankarina. Seuraavassa lauseessa hän voi kuitenkin taas haukkua itsensä, ja sitten kertoa seikkaperäisesti miksi käyttäytyi sillä tavoin. Välillä Stanley muuttuu motivoivaksi tsemppaajaksi, joka haluaa omalla esimerkillään kannustaa jokaista hyväksymään itsensä ja pyrkimään tavoitteisiinsa. Henkistä vuoristorataa on kiehtovaa seurata ja samalla saa hyvän käsityksen millainen hullunmylly tämä yksi maailman suosituimmista bändeistä on parhaimmillaan ja pahimmillaan ollut.
63-vuotias Stanley hehkuttaa, että kaikki sujuu nyt paremmin, kun muutamasta mätämunasta ja yhdestä ex-vaimosta on päästy eroon. Hän paljastaa myös miten onnistuu tulemaan toimeen ikuisen taisteluparinsa Gene Simmonsin kanssa.
Lopuksi Stanley kertoo yllättävän mielipiteensä bändin tulevaisuudesta. Lue kirja ja mieti itse, uskotko siihen.
Kirjoittaja: Paul Stanley
Sivumäärä: 483 s.
Julkaistu: 2015
Kustantaja: Minerva kustannus
Suomennos: Jere Saarainen

Uutuus: Jokaisesta voitosta ja tappiosta rahaa takaisin!
Uutuus: Jokaisesta voitosta ja tappiosta rahaa takaisin!