45 vuotta narkkarina – olen maailman paskin faija!

Suomalainen päihdehuolto oli lapsenkengissä vielä siinä vaiheessa, kun narkomanian hoitoon olisi tarvittu tehokkaita hoitokeinoja. Lähes koko elämänsä aineita käyttänyt 61-vuotias Pasi ei edes halua enää kuiville. Metropolin toimittaja halusi tietää miksi mies on päätynyt tällaiseen ratkaisuun ja sai häneltä tämän ainutlaatuisen haastattelun.
Nelkytviis vuotta narkkari
Pasista näkee jollain tavalla, että hän ei ole aivan tavallinen. Jos tapaisin hänet bussipysäkillä, miettisin, mikä miestä vaivaa, mutta en ehkä osaisi yhdistää erikoisella tavalla riutunutta ulkomuotoa syyhyn sen takana. Luultavasti ajattelisin, että Pasilla on jokin sairaus. Alkoholistiksi hän on liian siisti, mutta jotain erikoista hänen ulkomuodossaan on. Samanaikaista levottomuutta ja hitautta.
– Sitä se teettää kun on nelkytviis vuotta narkkari.
Olen aina kuvitellut, että huumeongelma rantautui Suomeen kunnolla vasta 90-luvulla. Sitä ennen impattiin liimaa, juotiin lasolia ja rehtiä viinaa.
Suomalaista huumausainehistoriaa ja narkomaaneja on tutkittu melko vähän. Kattavin popularisoitu tutkimus aiheesta lienee Mikko Ylikankaan kirja Unileipää, kuolonvettä, spiidiä: Huumeet Suomessa 1800 – 1950 (Atena 2009).
Suomalaisella narkomanialla on kuitenkin pitkä historia. Paljon pidempi kuin koko elämänsä aineita käyttäneellä 61-vuotiaalla Pasilla.
Unileipää lääkkeeksi
Oopiumin arvellaan rantautuneen Suomeen jo varhaisella keskiajalla. Tuolloin oopiumia käytettiin lääkkeenä. Itse Elias Lönnrot kehitti unikosta viljeltävälle oopiumille suomenkielisen termin 1800-luvulla, unileipä. Nimi kuvaa hyvin naivia asennetta ja tiedon vähäisyyttä. Oopiumia pidettiin rentouttajana, unilääkkeenä ja kivun laukaisijana.
Huumausaineiden valmistusta ja välitystä alettiin kontrolloida Suomessa vasta 1800-luvun lopulla. Oopiumin myyntiä alettiin säädellä vuonna 1888. Lain mukaan vain tietyillä, luvan saaneilla rohdoskauppiailla oli lupa myydä oopiumia.
Oopiumin lisäksi morfiini löysi tiensä suomalaisiin salonkeihin 1800-luvun lopulla. Se ei kuitenkaan koskaan levinnyt oopiumin tavoin tavallisen kansan lääkkeeksi ja nautintoaineeksi kalliin hintansa vuoksi. Käyttäjien määrä oli melko marginaalinen, vaikka ensimmäiset narkomaniaa koskevat lehti- ja valistusjutut kuvasivatkin juuri morfiini- ja oopiumiriippuvaisia.
Suomalainen heroiinipommi
Lääkärien ymmärtämättömyyttä kuvaa hyvin kokaiinin käyttö 1800-luvun lopulla. Kokaiinin avulla nimittäin yritettiin vieroittaa morfiiniriippuvaisia. Yksi huume siis korvattiin toisella yhtä vahvalla. Kokaiinia käytettiin myös tupakoinnin lopettamisen jälkeisiin vieroitusoireisiin.

Vavahduttavinta on ehkä heroiinin hölläkätinen käyttö. Koukuttavimpana ja tuhoisimpana huumeena pidetty heroiini oli 1800-luvulla oopiumin tapainen kansanlääke. Heroiini oli melko yleinen ainesosa yskänlääkkeissä, joita annettiin myös lapsille. Heroiinitabletteja saattoi löytyä jopa kodin lääkekaapista.
Heroiinin ja myös amfetamiinin käyttö räjähti sotien aikana. Amfetamiinijohdannaista pervetiiniä annettiin kaukopartiomiehille, jotta nämä jaksoivat valvoa päiväkausia putkeen. Heroiinia taas käytettiin yskään ja hengitystiesairauksiin. Heroiinia käytettiin Suomessa 30 – 50-luvuilla jopa entinen länsimaissa asukaslukuun suhteutettuna.
Narkkarit mielisairaaloihin
Narkomaanien hoito oli Suomessa alkeellista aivan viime vuosikymmeniin asti. 1800-luvulla ja 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla suuri osa narkomaaneista oli varakasta yläluokkaa. Heitä oli eniten Suomen suurissa kaupungeissa, etenkin Helsingissä. Suurin osa oli morfiini- ja opiaattiriippuvaisia.
Narkomanian hoitoon ei ollut omia erityismetodejaan. Riippuvuuden ajateltiin olevan mihin tahansa mielisairauteen verrattavissa oleva sairaus. Myös mielisairaiden hoito oli Suomessa alkeellista ja kovakouraistakin 1960-luvulle asti. Hoitokeinoja olivat lähinnä mielisairaalassa oleskelu, pakkopaita, kylvyt, insuliini ja sähköshokit sekä laitoksen työhön ja rutiineihin osallistuminen.
Huume- ja lääkeriippuvaisten määrä nousi sotien jälkeen, mutta sekä narkomaanien että mielisairaiden hoito jatkui vielä parinkymmenen vuoden ajan hyvin alkeellisena ja yksilöimättömänä.
Päihteiden tuhoama perhe
Pasin historia narkomaanina alkoi 1960-luvulla Tampereella.
– Musta tuli tavallaan narkkari lääkeriippuvaisen isäni vuoksi.
Pasin isä oli haavoittunut sodassa pahasti. Hänet oli leikattu monta kertaa, ja ankarat hermosäryt vaativat voimakkaat kipulääkkeet. Isä joi lääkkeiden painikkeeksi viinaa ja purki katkeruuttaan riehumisella ja väkivallalla. Pasi pakeni äitinsä ja kahden siskonsa kanssa usein isän väkivaltaisia purkauksia.
Pasi oli ujo ja levoton poika. Koulu ei maistunut, ja hänen paha lukihäiriönsä diagnosoitiin vasta aikuisena. Hän epäilee sairastaneensa aina myös adhd:ta, mutta ei jaksa hankkia diagnoosia enää aikuisena.
– Mitäs se tässä vaiheessa hyödyttää, kun olen pehmittänyt kroppani ja vähäisen järkeni.
Kotipolttoinen viina astui pojan elämään jo 11-vuotiaana. Hän kävi kansakoulussa kääntymässä ja ottamassa viivottimesta sormelleen, pakeni taas sen jälkeen moneksi päiviksi omille teilleen ryypiskelemään.
Teini-ikäisenä Pasi keksi kokeilla, saisiko isän lääkkeistä kovemman humalan kuin pelkästä viinasta. Ja siitähän sai.
60-luvun lopulla myös Tampereelta alkoi saada kannabista. Pasilla alkoi mennä niin lujaa, että Tampereen piirit alkoivat tuntua turhan pieniltä. Hän lähti Helsinkiin satamatöihin.

– Se oli hienoa aikaa. Duunia sai aina, kun viitsi mennä kyselemään. Ne ottivat aina takaisin telakalle, vaikka olisi ottanut hatkat kymmeniä kertoja. Tein urakkaputkia, minkä jälkeen laitoin kaikki rahat haisemaan ja olin ihan kuutamolla kuukauden, pari.
Helsinkiin virtasi merimiesten mukana huumeita, ja Pasi oli kuin karkkikaupassa. Oli LSD:tä, amfetamiinin eri johdannaisia, kokaiinia ja pillereitä.
– Vain heroiiniin en koskenut. Siitä luojalle kiitos. Olen aina kammonnut piikkejä ja verta, en ole ottanut edes tatskoja. En ole koskaan voinut kokeilla suonensisäisiä.
70-luvun lopulla meno oli Pasin kuvailun mukaan niin villiä, että rajat alkoivat tulla vastaan Helsingissäkin. Hän mainitsee ylimalkaisesti kaksi kariutunutta avioliittoa, elatusmaksut, lyhyen vankilajakson ja lähes kuolemaan johtaneen tulipalon. Oli aika vaihtaa maata.
Himo pyhittää keinot
– Vitun Kristiania. Ei siellä ole mitään hippien peace and love -meininkiä, pelkkiä narkkareita vaan, Pasi manailee.
Hän asui Tanskassa, Kristianiassa lähes 20 vuotta. Nuo vuodet olivat hänen mukaansa hänen elämänsä synkimpiä. Tarkempia yksityiskohtia miehestä on turha puristaa irti. Hän sanoo häpeävänsä tekemiään asioita ja elämäntyyliään niin paljon, ettei haluaisi lastensa tietävän siitä.

– Olen ollut maailman paskin faija, enkä haluaisi nöyryyttää niitä enempää.
Olen saanut kontaktin Pasiin tuttavani kautta, joka on Pasin toisen lapsen työkaveri. Pasin poika suostuu puhumaan isänsä elämästä avoimemmin kuin Pasi itse. Häntä ei kuulemma hätkäytä enää mikään, koska hänellä ei ole minkäänlaista tunnesidettä isäänsä, ei ole koskaan ollutkaan.
– Tiedän, että ollessaan aivan pohjalla Tanskassa Pasi myi itseään homomiehille. Ja kai se jonkinlaisena naistenkin gigolona hääri. Tosin se ei kai oikein toiminut. Faija oli siinä vaiheessa jo vanhan narkkarin näköinen, ei hampaita ja huono iho. Eivät rikkaat naiset halua sellaista vaan puhtaan, siloposkisen nuoren rakastajan.
Kerran narkkari, aina narkkari
Pasi on ollut pakkohoidossa sekä Suomessa että Tanskassa monta kertaa. Hoidot ovat epäonnistuneet aina, koska hänellä ei ole omien sanojensa mukaan minkäänlaista motivaatiota lopettaa päihteiden käyttöä.
– Olen identiteetiltäni narkkari. Mitä mä selvänä tekisin? Menisin töihin, tällainen vanha, tärisevä paskako?
Pasi palasi Suomeen 90-luvun lopulla, koska halusi siistiä elämäänsä.
– Se halusi lopettaa huoraamisen, Pasin poika toteaa lakonisesti.
Pasi on ollut siitä asti asunnoton. Hän kuvailee itseään mustalaiseksi, joka elää milloin missäkin, useimmiten tuttujen nurkissa pääkaupunkiseudulla tai Tampereella. Kesällä hän on usein asunnoton, koska on tottunut selviytymään kaduilla silloin, kun pakkanen ei kiusaa.
Pasi on vaitonainen siitä, mistä hän hankkii rahat päihteisiinsä ja mitä hän käyttää tällä hetkellä. Pojalla on tästäkin omat epäilynsä.
– Piripää se taitaa olla, on niin kova vauhti välillä päällä ja nenänalus rohtunut. Epäilen, että faija tekee taskuvarkauksia. Keikkaa helppoja kohteita, kuten vanhuksia.
Pasi nauraa kuivasti odottavansa kansaneläkettä. Summa ei ole suuri, mutta olisi ainakin turvattu toimeentulo, jolla rahoittaa aineiden käyttö. Se on hänelle tärkeämpää kuin asunnon löytäminen.
– Kadulle mä synnyin ja sinne mä kuolen. Mitäs tämmönen vanha paska enää elämältään toivois.
Lähteet:
Lähteinä on käytetty Mikko Ylikankaan kirjaa Unileipää, kuolonvettä, spiidiä: Huumeet Suomessa 1800–1950. Atena, 2009, Pekka Hakkaraisen väitöskirjaa Suomalainen huumekysymys: Huumausaineiden yhteiskunnallinen paikka Suomessa toisen maailmansodan jälkeen. Turun yliopisto,1992 sekä Pekka Jaatisen romaania Kalpeat sotilaat. Johnny Kniga, 2011.
Haastatellun nimi on muutettu hänen läheistensä yksityisyyden turvaamisen vuoksi.
Kuvituskuvat eivät liity haastateltuun.


Näin saat 20 vapaapeliä

Et tarvitse omaa talletusta

  • Avaa pelitili Kalevala Kasinolle.
  • Valitse suosikkipeli Reactoonz ja pelaa 20 vapaapeliä ilman omaa talletusta!
  • Lisäksi tarjolla huikea 325€ bonus.

1 Kommentti
  1. Nisti sanoo

    douppi ei tee ihmistä yhtään pahempaa mitä ihminen itse on, mut jos ihminen antaa doupin tehdä itsestään pahemman , ihminen on tyhmä.

Jä vastaus

Your email address will not be published.