Nymfomaanin päiväkirja – hyväksikäyttöjen paluu

Salaisuus Jatkoin elämääni mahdollisimman normaalisti. Niin normaalisti kuin tässä tilanteessa vain pystyin. En kuitenkaan ollut se sama elämän iloa täynnä oleva pieni tyttö. Se iloinen tyttö oli kuollut. Olin enää pelkkä kuori, joka kätki sisälleen kamalan salaisuuden. Sain elää hetken rauhassa ensimmäisen hyväksikäytön jälkeen. Ehdin jo tottua ajatukseen, että koskemattomuuttani rikottiin vain kerran, sen yhden ainoan kerran. Ihan kuin sekään ei olisi ollut jo tarpeeksi. Mutta isäpuoleni käytös ei ollutkaan muuttunut. Salaisuuksia vain kertyi kertymistään. Äitini kävi päivittäin töissä, isäpuoleni omisti oman firman. Hän päätti siis itse omista työajoistaan. Koulusta kotiin tullessani isäpuoleni oli yleensä ainoa siellä oleva. Äiti oli vielä töissä. Isäpuoleni käytti törkeästi tilanteen hyväksi. Seuraava kolahdus koskemattomuuteeni tapahtui koulupäiväni päätteeksi. Saavuin kotiin, isäpuoleni istui olohuoneemme vaalealla sohvalla. Yritin pujahtaa huoneeseeni ennenkuin hän huomaisi minut. Epäonnekseni kuulin hänen huutavan minua nimelläni tulemaan olohuoneeseen. Raskain askelin laahustin kuuntelemaan mitä asiaa hänellä oli. Jäin olohuoneen ovelle seisomaan ja kysyin miksi hän kutsui minua. Hän käski minun tulla seisomaan hänen eteensä. Jalkani eivät liikkuneet. Tällä kertaa tiesin mitä oli tapahtumassa. Olin kuin liimattuna lattiaan. Sydämeni alkoi hakkaamaan niin kovaa, että olin varma naapureidenkin kuulevan sen. Näin ainakin toivoin. Ehkä he olisivat tulleet pelastamaan minut, ennenkuin olisin taas joutumassa helvettiin. Koska en toistuvien käskyjenkään jälkeen saanut itseäni liikahtamaan, tuli isäpuoleni riuhtomaan minut käsivarrestani sohvan eteen. Hän puristi niin lujaa, että mustelmat jäivät muistoksi. Isäpuoleni istuutui sohvalle, avasi ja otti vyönsä pois. Hän aukaisi farkkujensa napit, vetoketjun ja laski housunsa nilkkoihinsa asti. Hän laittoi vyönsä kaulani ympärille, ei tarpeeksi tiukalle, että olisin kuristunut – vaikka olisinkin halunnut sitä, mieluummin kuin uutta häpäisyä. Isäpuoleni veti vyön avulla pääni haaroihinsa ja pakotti minut ottamaan hänen elimensä suuhuni. Se oli vastenmielistä. Voin pahoin, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Toisella kädellä hän alkoi tekemään edestakaista liikettä päälläni, toisella piti kiinni vyön hihnasta. Hän löi minua kämmenellään poskelleni jos hampaani koskettivat penistä. Yritin pyristellä vastaan, mutta hän tiukensi vyötä joka kerralla kun niskuroin. Miksi hänen täytyi loukata minua näin syvästi, toivoin hänen kuristavan minut vyöllään kuoliaaksi, edes vahingossa. Mietin, näkisinkö isäni jos lentäisin enkelinsiivin, ennen niin kauniiseen nykyään olemattomaan, pilvilinnaani. Näyttäisikö hän samalta kuin täällä maan päällä ollessaan. Muistaisiko hän minut. Menisinkö edes taivaaseen enää? Vai joutuisinko helvetin tuliin, isäpuoleni tekojen jälkeen. Näin ei kuitenkaan käynyt. Olin elossa – valitettavasti. Uin niin syvissä vesissä sillä hetkellä, etten ollut varma olinko hukkunut vai edelleen pinnalla. Huoneestani oli tullut turvapaikkani. Tai ei itseasiassa koko huoneesta, olinhan kokenut karvamattoni päällä sydäntä riipivän kokemuksen – vaan edelleen katossani roikkuvasta vaaleanpunaisesta prinsessaverhosta. Käperryin sen alle ja ajattelin itsekseni, että olen liian nuori antaakseni maailman murtaa minua. Minulla oli vielä paljon nähtävää ja koettavaa. Lapsen elämä. Olenko menettänyt sen? Yhtäkkiä ovi kävi. Äitini tuli kotiin. Hän tuli huoneeni ovelle tervehtimään minua, vastasin takaisin rikkinäisellä hymyllä. Voi kun hän vain aavistaisi mitä kävin läpi. En halunnut olla minä. Isäpuoleni käyttäytyi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Minua oksetti pelkkä hänen näkeminenkin. Äitini vuoksi piilotin tunteeni salaiseen arkkuuni ja hautasin sen syvälle, niin syvälle, että saattaisin jopa itsekin sen unohtaa. Minusta oli tullut tunteeton. En tuntenut enää mitään. En iloa, en surua, en mitään. Elävä kuollut kuvaisi minua parhaiten juuri silloin. Tästä ei ollut enää paluuta. Mietin kuitenkin, että katselikohan isäni minua pilven reunalta? Mitä hän sanoisi? Olikohan hän pettynyt minuun? Tunsin kamalaa häpeää. Isä, jos kuulet minut, auta. Tämä oli minun hiljainen hätähuutoni. Ainoa mitä pystyin tässä tilanteessa tekemään. xx (Kuvat eivät liity kirjoittajaan)   Nymfomaanin päiväkirja: Isäpuoleni hyväksikäytti minua Kun mikään ei riitä

LUE MYÖS: