Viikate on tunnettu tuotteliaana orkesterina, jonka ralleissa ei aurinko pahemmin paista eivätkä linnut viserrä. Tammikuun puolivälissä julkaistu Marraskuun lauluja I
-pitkäsoitto on taattua Viikate-tuotantoa, ja laulujen sanoitukset levyn nimen mukaisesti synkkiä kuin lumeton marraskuu. Synkkä on myös tammikuinen sunnuntai, kun ajelen kohti Kouvolaa tapaaman bändin nokkamiestä, Kaarle Viikatetta. Olemme sopineet tärskyt Rytmikattiin, miehen kantapaikkaan.
Uudesta levystä
Tavoitteenani on kunnianhimoisesti keskustella niitä näitä, ilman sen valmiimpaa suunnitelmaa tai syväluotaavia kysymyksiä, aiheiden kuitenkin keskittyessä olennaiseen, eli musiikkiin. Jutustelu sujuukin leppoisasti sanavalmiin Kaarlen kanssa. Kun eteen on saatu kupilliset kahvia, käymme suoraan asian ytimeen, eli otamme puheeksi uuden levyn.
Uusi levynne sisältää hieman aiempia tuotoksia rivakampaa soitantaa ja ehkä tästä johtuen biisit kuulostavat myös totuttua Viikatetta pirteämmiltä?
– Joo tää ensimmäinen osa tästä spektaakkelista on nimenomaan aika munaravia. Tuo meiningin pirteys hymyilyttää paikka paikoin itteäkin, Kaarle kuvailee.
– Onhan tää ollu meillä sellanen nouseva trendi jo tuolta 2002 vuodesta lähtien. Kyllä jo Kaajärven rannat- albumilta löytyi rivakampia, tai ainakin sellaisiksi tarkoitettuja ralleja, kuten esimerkiksi Ajast aikaa ja Nuori mies nimetön, mutta nyt nou hau ja kentän korrelointi alkavat viimeinkin osua maaliinsa, hän lisää.
Levyn nimi on siis Marraskuun lauluja I, ja vielä kuluvan vuoden aikana saadaan ulos samalla otsikolla, mutta järjestysnumerolla II varustettu albumi. Miksi tällainen järjestely, eikä esimerkiksi tuplalevyä kerralla?
– No ensinnäkään se toka levy ei ole vielä ihan valmis. Tän ekan levyn äänitysvaiheessa huomattiin, että meillä on vajaat parisenkymmentä rallia, jotka menis hyvin saman otsikon alle, mutta toisaalta alko olla sen verran kiire, että en halunnu vetästä itelleni hihasta mitään paniikkia ja alkaa kimpoilemaan toisen levyn kanssa. Toisekseen levyt tulee olemaan samasta nimestä huolimatta omia kokonaisuuksiaan. Tarkoitus on kuitenkin julkaista molemmat Marraskuun laulut tuplavinyylin muodossa loppuvuodesta, että siinä mielessä tuplalevyajatus tulee toteutumaan, Kaarle kertoilee.
Levymyynnistä
Viikatteelta on ilmestynyt äänitteitä jo kymmenen vuoden ajan. Alkupään tuotanto ei yltänyt mitenkään huimiin myyntilukuihin, mutta viime aikoina bändin nimi on ollut luettavissa myös myyntitilastojen kärkipäästä ja esimerkiksi syksyllä julkaistu Ah ahtaita aikoja –sinkku meni suoraan listaykköseksi. Ovatko musiikin kuuntelijoiden tottumukset muuttuneet vai onko bändin musiikki mennyt kaupallisempaan suuntaan?
– Jos haluu olla leikkisä niin sanoo, että semmonen väsytystaktiikka on purru, ihmiset on säälistä alkanu ostaan levyjä. Mutta jos totta puhutaan, niin onhan meidän tekninen suoritus ja soittotaito levyillä parantunu, ja keikkojakin on soitettu koko ajan enemmän, eiköhän tämmöset asiat myös vaikuta. Tuntuu, että yhtyeen pitkäjänteisyys alkaa vähitellen kantaa hedelmää. Luulen sitä paitsi kuudennen tai seitsemännen levyn jääneen julkaisematta, mikäli ensimmäinen sinkku olis ollu heti kultakannassa ja ekalla levyllä rikottu miljoonaennätyksiä, Kaarle selvittää.
Ulkomaista
Huolimatta siitä, että Viikate musisoi pelkästään suomeksi, orkesteri on tehnyt muutamia keikkoja myös maamme rajojen ulkopuolella. Millaisen vastaanoton bändi on ulkomailla saanut?
– Pari vuotta sitten käytiin Tallinnassa, Rock Caféssa. Sillon meiän kanssa siellä esiinty paikallinen Kosmikud. Yllätyin siitä, että yleisö oli siellä niin vastaanottavaista, vaikka tuntematon pohjoisen naapurin orkesteri tuli sinne mekkaloimaan, niin ihmiset otti hyvin vastaan. Venäjällä, Pietarissa ollaan käyty myös Mokoman ja Kotiteollisuuden kanssa. Me soitettiin ekana ja keikka alko aikasin, jo kuudelta. Vaikka kukaan ei varmaan tienny, mistä bändistä on edes kyse, tupa oli täynnä jo siihen aikaan. Meno oli paikka paikoin aika hurjaa, eikä todellakaan tarvinu olla silleen, että anteeks, että ollaan soittamassa, vaan kaikki oli kyllä innoissaan. Nythän me ollaan menossa helmikuun 23. päivä uudestaan Tallinnaan, paikka on sama Rock Café kuin viimeksikin. Samalla keikalla on meidän lisäks Kotiteollisuus ja virolaiset JMKE ja Metsätöl, Kaarle kertoo.
Eli keikat ja musiikki toimivat myös Härmän ulkopuolella. Aiheuttaako tämä sen, että Viikate olisi tulevaisuudessa suuntaamassa ulkomaan markkinoille?
– Kaikkeehan pitää miehen kokeilla kerran elämässään, paitsi niitä Reinikaisen aikanaan mainitsemia kansantanhuja ja omaa mummoa. Ei minuu haittais yhtään, vaikka lähtis muuallekin ihmetteleen, mutta en mie nää ainakaan tällä hetkellä mitään sellasta tarvetta päästä ulkomaille. Sanotaan nyt vaikka tälleen uhoavasti, että otetaan nyt ensin tää Suomi haltuun, Kaarle nauraa ja jatkaa:
– Ikään kuin tässä kymmenessä vuodessa ei ois vielä kerenny. Kyllä tässäkin maassa vielä riittää teutarointia.
Historiasta
Viikate ei historiansa ensimmäisinä vuosina keikkaillut lainkaan. Bändi nousi ensimmäisen kerran lauteille vasta noin neljä vuotta perustamisestaan, vaikka äänitteitä olikin tuohon mennessä kasattu jo useita. Oliko keikkailemattomuuteen jokin tietty syy?
– Yksi syy oli se, että ei ollut soittajia, ja totuuden nimissä, ei me oltas osattukaan soittaa keikoilla. Verhottiin sitten nuo syyt siihen, että keikkailu on meille jotenkin vastentahtoista. Käytännössä me Simon kanssa kahdestaan hakattiin, ja niitten reenien tulokset sitten julkaistiin eepeinä, Kaarle muistelee.
Bändin tyyli, niin musiikin kuin ulkoistenkin seikkojen suhteen on omaleimainen. Oliko jo alkuaikoina tarkka suunnitelma tästä omasta tyylistä?
– Oli, mutta se ei ollu missään nimessä oma. Se oli selkee ja harkittu, kysymyshän oli nimittäin Lyijykomppania-yhtyeen musiikin soittamisesta omiin nimiin. Kun ei osattu soittaa niitten kappaleita, niin tehtiin sitten omia samanlaisia. Se, että tää on jatkunu näin pitkään on tehny sen, että musiikki on saanu V-mäisiä (eli Viikatemaisia, toim. huom.) piirteitä ja alkanu kuulostaan orkesterilta itteltään. Pukukoodi on peräisin videoiden ja levynkansien visuaalisesta maailmasta. Ja niitten ilme puolestaan johtuu pitkälti omasta mieltymyksestäni tollaseen vanhemman meiningin kuvastoon. Eli loppujen lopuks kaikki osat on tukenu ja ruokkinu toisiaan, Kaarle summaa.
Lopuksi
Vielä viisi irtokysymystä haastattelun päätteeksi:
Mikä on leikatun konjakin salaisuus?
– Sitä tässä on yritetty selvittää. Ilmeisesti sitä ei kuitenkaan ole nautittu tarpeeksi, koska se ei ole vielä selvinnyt. Jos se selviää, niin kyllä aiheesta biisi tehdään.
Missä on Suomen paras keikkayleisö?
– Muutamia mainitakseni vaikkapa Tampereella, Turussa, Oulussa ja tietenkin täällä kaakossa.
Missä haluaisit soittaa keikan, jos saisit valita minkä paikan tahansa?
– Jos sais valita minkä paikan tahansa, niin eiköhän se ois toi Hammersmith Odeon. Syy vois olla vaikka se, että siellä on äänitetty maailman paras livelevy. (Motörhead: No sleep ´till Hammersmith)
Kuka keksii t-paitojenne tekstit?
– Joko minä, tai sitten ne syntyy älytyhjiössä nimeltä keikkabussi.
Mikä on rock-uskottavin sapuska?
– Varmaankin hyvin tehty tartarpihvi kananmunankeltuaisineen. Toissapäivänä syömäni valkosipulietanat olivat äärimmäisen suuhun sopivia. Niin ja tunturirautu herkkusienikastikkeella, todella katu-uskottavaa. Toisaalta tein viimeksi kotona parsakeittoa, joka ei välttämättä ole kovin rock, mutta jos siihen lisää, että ennen sitä teurastin sian, niin ehkä sitten.
Teemu Siltanen

Aiheet