Se oli selvää, kun puissa oli vielä silmut. Viimeinen kesä alle kolmekymppisenä vietetään aikuisuutta pakoillen. Heinäkuussa A-P lähti Lontooseen opiskelemaan ja minä, Jukka ja Teme seurasimme perässä elokuussa. Tarkoitus oli tutustua Lontoon ja Pariisin yöelämään. Toisin kuitenkin kävi.
Oli elokuun viimeinen päivä, kun palasin Barcelonasta. Takana on kummallinen ajanjakso. Parin viikon loma kolmen ystävän kanssa ja sitä seuranneet syksyiset illat Helsingin Lauttasaaressa, jossa valokuva-albumia järjestellessä yritin miettiä, mitä reissusta jäi käteen. Minulla ei ollut aikomusta kuitata kahden tonnin Visa-laskua toteamalla, että matkailu avartaa ja että reissussa rähjääntyy. Koska tulisin talven aikana viettämään hikisiä tunteja ravintoloiden keittiöissä maksaakseni luotot, päätin laatia matkaraportin. Halusin tietää täsmälleen, missä määrin maailmani oli avartunut. Apunani oli pieni musta päiväkirja sekä pojalleni lähettämät sähköpostiviestit. Matkakumppaneitteni versioihin tapahtumista jouduin suhtautumaan kriittisesti, sillä käsityksemme poikkeavat toisistaan kuin Uuden Testamentin evankeliumit.
Aloitetaanpa alusta – painetta palleissa
Aloitan alusta, eli siitä, kun laskeuduimme Royl Court -teatterikoulun katolle lentävällä matolla. Oli aikainen aamu ja linnut visersivät. Meitä oli vastassa nälkiintynyt dramaturgi. A-P:n silmissä oli outo polte, suunpielet olivat syljestä rohtuneet ja ruumis tärisi kuin oravalla pakkasessa. Luulimme, että ystävämme oli sairastunut, mutta iltaan mennessä asia selvisi: olimme kaikki matkalla hulluuden äärirajoille.
Oli helle ja farkut hiersivät munien kohdalta, kun kävelimme hienostokorttelin läpi samana iltapäivänä. Olimme ehtineet heittää tavarat koulun asuntolaan ja vilkaista respassa työskentelevien tyttöjen suuntaan, kun piti jo olla menossa. A-P:llä oli kiire. Joimme lämmintä kuohuviiniä janoon ja ihmettelimme, miten hienoa oli olla nuori ja vapaa. Matkanjohtajan kehotuksesta jäimme istumaan kivimuurille uimahallilta näyttävän rakennuksen eteen, jonka seinässä luki isoin kirjaimin ”The Church of Later Day Saints”.
– Ette varmaa oo kuullu acidcocainista, A-P sanoi ja kaatoi skumppapullon jämät kurkusta alas.
Aurinko meni pilveen ja kebabilta tuoksuva tuuli puhalsi loistoautojen koristamilla kaduilla. Paine palleissa alkoi hellittää.
15. elokuuta, lautalla matkalla Ranskaan
Toista yötä reissussa. Törmäsimme satamassa saksalaisiin uskovaisiin. Paljastin olevani teologi ja kerroin menettäneeni uskon sekä epäileväni mielenterveyttäni. Sympaattisia poikia, toinen heistä rukoili puolestani. Tarjosi vielä kaljan ja tupla viskyn. Ehkä on olemassa suurempi voima.
Viime yöstä ainoastaan sekavia muistikuvia: pelasimme pullonpyöritystä Hyde Parkissa respan tyttöjen kanssa, sain kieltä Jukalta ja A-P:ltä, juoksimme munasillaan nurmikentällä, Teme näki valoja taivaalla.
Jenkkireilaajat keskustelevat viereisessä pöydässä Amsterdamin kahviloista ja eurooppalaisesta huumepolitiikasta. Kysyin, ovatko he ikinä kokeilleet happokokkelia. Luulivat minua tyhmäksi. Teme ja Jukka ovat päätyneet keskustelussaan lopputulokseen: ilman naista on samanaikaisesti vaikea ja helppoa elää ja itsensä oikeanlainen koskettelu on viinan jälkeen paras lääke yksinäisyyteen. A-P nukkuu sohvalla silmät auki. Olemme päättäneet vuokrata auton ja ajaa Rivieralle. Taitaa venyä lähtö iltapäivään. Olen alkanut kiinnittää huomiota itseäni pidempiin naisiin, taitaa johtua Edytasta. En saa häntä mielestäni.
Tänään on päivälleen viisi vuotta siitä, kun lensin Portugaliin. Se oli häiden jälkeinen aamu. Pitää muistaa pantata se sormus.
Suunta hukassa – katkeaako matka?
Seuraavan päivän ehtoolla istuimme kahvilan nurkkapöydässä pienessä ranskalaisessa kylässä, satoi rakeita. Matka Rivieralle oli katkennut Pariisin eteläpuolen sekavien liikenneopasteiden ansiosta. Söimme lämpimiä patonkeja ja joimme espressoja. Ranskan tiekartta peitti pöydän. Baaritiskiin köytetty rottweiler tapitti minua silmiin. Sen omistaja selitti jotain, josta en ymmärtänyt kuin ”pardon misjöör”. Kävimme poikien kanssa perusteellisen keskustelun reissun luonteesta.
Teme: Lomallehan tänne on tultu, eikä autossa hikoilemaan.
Minä: Niin.
A-P (painaa sormen kiinni karttaan): Mennään Strasbourgiin, sinne ei ole pitkä matka.
Jukka: Kuka meitä estää?
Minä: Joku muu saa ajaa.
Hei Raimo, 17.08.04
Olemme Metz-nimisessä kaupungissa, muutama sata kilometriä Pariisista itään. On aamu ja auringon valo heijastuu vastapäisen ikkunan kautta sängyn päällä roikkuvaan pyhimystauluun.
Olen ajatellut sinua viime päivinä. En ole koskaan ollut hyvä puhumaan tärkeistä asioista, kuten mieheksi kasvamisen haasteista tai siitä, mitä tapahtui äitisi ja minun välillä, ennen kuin hän lähti. On ollut helpompi antaa sinun mennä viipeltää kavereittesi kanssa, kuin viettää aikaa yhdessä. Ja minä kun ainoana asiana syntyessäsi päätin olla läsnäoleva isä. Kyllähän me silloin ennen, mutta miten sitä osaisi murrosikäisen kanssa? On vaikea tunnustaa, että arastelen sinua. Äänesi on muuttunut, olet kohta minua isompi. Mites sitten käy meidän painimatseissa?
Tämä rutiineista irtautuminen on herättänyt minussa jotakin, enkä vielä tiedä mitä. Tuntuu kuin olisin elänyt unessa viimeiset vuodet, pitänyt itsestään selvänä asioita, joita nyt en lakkaa ihmettelemästä. Kuten sitä, miten miehekkäästi esittelit minulle tyttöystäväsi.
Haluan vain sanoa, että olen sinusta ylpeä. Ja vaikken sitä osaa oikein sanoa, olet minulle rakkain kaikista. Pidä huolta itsestäsi, muista kastella sitä jukkapalmua kaksi kertaa viikossa. Jos pidät bileitä, niin baarikaapin avain on hyllyn päällä. Ettei tarvitse rikkoa lukkoa. Yöpöydän laatikosta löytyy kortsuja, mikäli niitä satut kaipaamaan. Ja siitä puheen ollen, vaikka olet sinä kai perillä näistä jutuista itsekin. Sytytä pari kynttilää, laita Marvin Gaye soimaan ja sano, että rakkautesi kestää. Tytöillä on taipumus tykätä sellaisista jutuista.
– Isäukko
Passi kateissa – ja matka jatkuu
Iltapäivällä pääsimme jatkamaan matkaa Meitzistä. Ensimmäiset kolme päivää oli takana. Reissu oli alkanut lupaavasti. Vaikka Temen matkatavarat ja minun passi oli pöllitty Galeissa ja vaikka A-P:llä oli angiina, fiilis oli kuin nousuhumala. Oli Jukan syntymäpäivä ja sitä juhlistettaisiin yöllä kaupungin kapakoissa. Pysähdyttyämme automarketissa meillä oli takakontti täynnä eineksiä ja hanskalokerossa cd -levyjä.
Joimme kahden desin Kronenbourgeja kilpaa, poltimme tupakkaa ja kuuntelimme Travista. Valkoinen katkoviiva keskellä asfalttia hehkui. Kun pistin toisen silmän kiinni, näytti ihan kuin se olisi noussut taivaaseen. Avasin ikkunan ja viskasin kaljapullon menemään. Se räsähti tienviittaan. Siinä luki Strasbourg 45 km.
Teksti: Lauri Paavola
Proton Pseudos -tuotanto 2004
[email protected]

Aiheet Matkustus