Olen laukannut kyllästymiseen asti kirjoittamassa Espanjassa ja Espanjasta, mutta nyt tuo suhde on alkanut väljähtyä eikä pelkkä Suomen koleutta kummallisempi ilmasto saa enää inspiraation lähdettäni pulpahtelemaan. Leiskautinkin muutaman lupaavan vinkin voimalla toiveikkaan katseeni reilut tuhat kilometriä ylemmäs ja aloin kypsytellä matkaa Etelä-Ranskaan.
    Minulla oli kyllä hyvin muodostunut ennakkokuva jetset-väen tursottamasta rannikosta ja mietinkin, että mitenköhän tällainen sanakirja kädessä kompuroiva mörkö mahtaa sopia sellaiseen katukuvaan, mutta hiuksenhienoa alkukankeutta lukuun ottamatta istuin maisemaan kuin patonki pariisilaiseen takapuoleen.

Sisälläni remuavan kurittoman pikkuvintiön pitää aina sopimattoman tilaisuuden tullen viskata jotain nokkelaa ja juuri tällaisen sukkeluuden seurauksena järjestin itselleni jo menomatkan turvatarkastuksessa erityiskohtelun. Kaikki sai alkunsa ylitsevuotavasta rehellisyydestäni:
– Onko teillä mukananne mitään nesteitä? turvatarkastaja kysyi.
– Sen verran mitä päähän mahtuu.
    Kunnon kopeloinnin ja pään hölskyttelyn jälkeen saatoimme vihdoin siirtyä koneen lähtöportille, missä näin tutun hahmon vipeltävän koneeseen. Pukkasin vaimoani kylkeen ja osoitin Helsinki-Vantaan lentoasemasta kertovan reality-ohjelman mainoksessa keikkuneesta stuertista. Traileri antoi mieslentoemosta hieman hoopon ja juuri siksi suunnatonta uteliaisuutta herättävän kuvan, mutta kauhukseni lentopyörykän perässä koneeseen säntäsi myös kameraryhmä, eli pahimmassa tapauksessa päätyisimme ihan pikkuruisiin, mutta sitäkin kiusallisempiin sivuosiin syksyllä alkavassa sarjassa.
    Palatakseni siihen taivaalla työkseen liitelevään päätähteen, niin kuulutusten perusteella oli mahdotonta päätellä hänen kansalaisuuttaan, sillä ruotsinkieliset kuulutukset hän liversi riikinruotsiksi, englantia hän pulputti kuin kuningatar Elisabethin kamarineito ja kun suomikin oli nuottia lukuun ottamatta virheetöntä, niin enpä tiedä oliko kyseessä lintu vai siivekäs kala. Sen sijaan haluni juoda Virgin Mary, eli Bloody Mary alkoholittomana sai hänen huolellisesti rakennetun mielenrauhansa romahtamaan ja esittämään järkyttyneen kysymyksen, miksi ihmeessä? Olin nimittäin näkevinäni hänen hämmentyneessä katseessaan seuraavan aatoksen: Miten joku perkeleen halpalennolle ängennyt, mutta upgreidattu paviaani saattoi haluta ilmaisen juoman saadessaan pippuroitua tomaattimehua, josta ei tule edes juovuksiin. Seuraavan kysymyksen hän tuhahtikin vaimolleni:
– No voitteko edes te käyttää alkoholia?
    Viimeistään nyt tiesin olevani suomalaisessa lentokoneessa.

Menopäivänä Ranskan hävittäjät särkivät Gaddafin kaiffareiden sotakoneita Libyassa kuin jossain kännykkäpelissä, minkä Muammar lupasi pyhästi kostaa niille Välimeren maille, jotka osallistuvat aktiivisesti Libyan sisäisiin asioihin, kuten esimerkiksi kansanmurhan estämiseen. Ryhdyin koneessa kartan ja viivoittimen avulla mittailemaan eloonjäämisprosenttiamme, jonka mukaan luotisuora reitti Tripolista Palermoon oli vaivaiset 600 kilometriä ja Nizzaan noin 1300 kilometriä, mutta koska Italia ei ollut vittuillut niin rankasti Libyalle kuin Ranska, niin pieni pelko perseessä laskeuduimme tonnikolmensadan kilometrin päässä sekopäästä Ranskan toiseksi suurimalle lentokentälle.
    Suoraan hotelliimme tähdätyn taksimatkan jälkeen tein raskaan, mutta ehdottomasti järkipäätöksen. Lopetan kokonaan kirjojen ja kolumnien kirjoittamisen ja ryhdyn nizzalaiseksi tolppa-apinaksi, sillä siinä hommassa tienaa ja paljon. Jokaiselta kilometriltä tipahtaa nimittäin noin kymmenen euroa, joten pelkillä Suomessa tekemilläni työmatkoilla ajelisin vuorineuvoksen tilin.

Hotelliin päästyämme tuntui kuin kaikki Muammar Gaddafin elämän päälle kerääntyneet mustat pilvet olisivat kokoontuneet Nizzan ylle ja taivas tipahtanut niskaamme kuin Asterixin kyläpäällikön Aladobixin pahimmassa painajaisessa, kun Välimeren ja Etelä-Ranskan erottava rantaviiva liukeni kaatosateen myötä yhdeksi epämääräiseksi litkuksi. Meidän oli siis turha haaveilla romanttisesta käsikynkästä johonkin hurmaavaan ravintolaan vaan laahauduimme hotellin alakerran kuppilaan kuuntelemaan rankkasadetta ja lusikoimaan illallista.
    Ranska on siitä kummallinen paikka, että siellä on sekä häikäisevän kauniita ihmisiä että patonkiuuniin törmänneen näköisiä kummituksia, mutta molemmilla itsetunto tuntuu olevan patarautaa. Sain tuta sen omissa varatuissa nahoissani, kun meitä palvellut dallaspullan näköinen monsieur aloitti merkillisen soidintanssin rouvani ympärillä. Aikansa röyhisteltyään hän kumartui vaimoni luo ja kuiskasi jotain tämän korvaan. Suomalaisen miehen käytöskirjassa tällaisissa tilanteissa velvoitetaan ottamaan noin törkeästi käyttäytyvää kikoloa korvista kiinni ja dippailemaan tämän päätä kiehuvassa bouillabaissessa, mutta päätin olla seuraavan sukupolven versio härmän juntista ja jäin odottamaan vieläkin iljettävämpää syytä silmittömälle kuritukselle. Ranskalaisen riikinkukon mentyä vaimoni paljasti miehen kuiskanneen häneen korvaansa sanan saatana.  
– Siis millä kielellä? hämmästelin.
– Suomeksi.
    Kaivoin survival-laukustamme suomi-ranskalainenkirosana-sanakirjan, mutta en löytänyt ainuttakaan saatanaa muistuttaa ranskalaista sanaa. Seuraavalla kosiokierroksellaan tarjoileva kielimies paljasti seurustelleensa aikanaan turkulaisen naisen kanssa, mistä hänelle oli jäänyt muistoksi kyseinen sana.

Siis se olikin turkulainen saatana.